Lukemista ja kirjoittamista

Oltiin serkkujen kanssa pelaamassa rantalentistä. Niin no, muut pelas ja mä kaivelin kottikärryllisen verran hiekkaa M:n suusta. Oltiin kuitenkin, ja paikkana oli mun vanhan koulun urheilumestat. Eli vanha tuttu vapari (jonka vaksikopissa hääri luonnollisesti jo uus vaksi, sellanen nuori bodarilta näyttävä kaljupää, jota ei taatusti oltais uskallettu vaklata edes pihan toiselta puolelta) ja sen ympäristö. Ja koska peruskoulumuistojen verestäminen on yllättävän mukavaa, oli huvittavan hauskaa löytää porukoiden vintiltä kasa omia vanhoja kouluvihkoja. Pääasiallisen tutkinnan kohteena oli meitsin jo sillonen suosikki, ainekirjotus.

Mä opin lukeen ja kirjottaan jo aika varhain, lukemisen alottelin 4-vuotiaana. Kouluikään mennessä olin siis jo lukenut aika huomattavia kirjapinoja, ja kylläpä ärsytti kun ekan luokan kirjastotunneilla kehotettiin lainaan tavutettuja tikkukirjainteoksia, kun ite luin pari Neiti Etsivää ja jonkun sarjan hevostallikirjaa viikossa. Vaikka oma lukeminen suju, luettiin meille ainakin satunnaisesti iltasatuja vielä kouluikään asti. Tosin, kun mielenkiinto niihin varsinaisiin satuihin oli jo taaksejäänyttä, luki isä mulle iltasaduks niitä samaisia Neiti Etsiviä. Ja ihmettelin pitkään, miks isä luki neidin nimen ”Paula Druu”, vaikka siinä selvästi luki Drew… Sängyllä makoillessa ääneenlukeminen oli myös vähän pätkittäistä, kun ite vierellä maatessa luin kirjaa itekin, ja välillä totesin ”käännä vaan, mä luin ton sivun jo”. Tästä voi huomata, ettei (ilta)satujen lukemisen ainoo pointti oo se toiselle lukeminen, vaan myös yhdessäolo ja itse kirja.

Omiin iltarutiineihin lapsen kanssa ei vielä kuulu sadut, M:lla kun on niin kiire maidolle heti kun makuuhuoneeseen päästään. Muuten kyllä luen sille, välillä se tuntuu jopa kuuntelevan ja katselevan, usein toki vaan selaa sivuja edestakasin ja syö pahvikulmia. Saa nähdä, tuleeko siitä yhtä innokas kirjojen parissa rentoutuja kun äidistään.

No mut, se ainekirjotushan tässä oli ajatuksena. Omissa kirjotuksissa olin huomaavinani lukemisen määrän, monet sanat ja lauserakenteet oli sellasia, että ne oli selvästi jäänyt mieleen kirjotetusta tekstistä. Ja arvaatte kai, tadaa, tottakai pidän teille nyt pienen tarinatuokion! (Hoh, julkaisun jälkeen huomasin ettei se niin pieni tuokio ollutkaan, mutta menköön nyt kaikki kerralla.)

2. luokka:

”Tallilla

Minna pitää hevosista. Hän on kolmannella luokalla. Äiti oli sanonut, että he jäisivät kesälomaksi kotiin, ja silloin Minna oli hypännyt ainakin metrin verran ilmaan, ja selittänyt toisten ihmettelyihin, että hän halusi käydä talleilla joka päivä. Mutta Tiistaina tapahtui jotain kamalaa. Kun isä tuli töistä, hän sanoi: -Noniin. Alkakaapas pakata. -Miksi? Minna kiljaisi. -Siksi, että me lähdemme nyt Ruotsiin minun työmatkalleni. -Ja minkähän takia? Minä tahdon jäädä tänne! vastusteli Minna. -Halua sitten, mutta emme me voi jättää sinua viikoksi yksin kotiin. -Mutta kun äiti lupasi, että jäämme kesälomaksi kotiin. Minna nyyhkäisi. -Muutoksia voi sattua. Sanoi äiti tyynesti. -Höh. Työmatkoja ja työmatkoja, aina vaan työmatkoja! Tämäkin on jo viides työmatka tänä vuonna, saanen muistuttaa! Minna huusi, juoksi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. -Voi voi, äiti huokaisi, ja istuutui tuolille. He näet olivat olleet olohuoneessa. -Nyt Minna suuttui, eikä ihme, hänellehän on hevoset henki ja elämä. Isä oli hiljaa pitkän aikaa, mutta sitten hän sanoi -Nyt tärppäsi! Sinähän voisit jäädä tänne Minnan ja Marin kanssa. Eihän koko perheen tarvitse mukaan tulla. Voinhan minä yksinkin mennä. Mari oli Minnan pikkusisko, semmoinen, joka lutkuttaa tuttia ja nukkuu päiväunia. -No mutta sinullahan tärppäsi! Niinpäs voisinkin jäädä. Odotas, kun käyn sanomassa siitä Minnalle. -Ei, anna kun minä menen. -No, mene sinä sitten, huokaisi äiti, ja istuutui takaisin tuolille. Isä lähti. Minna makasi sängyssään. -Minna, äiti jää… -Mutta minä en lähde mihinkään! Keskeytti Minna. -Ei sinun tarvitsekaan lähteä, koska äiti jää sinun ja Marin kanssa kotiin. -Kenen ehdotus tämä oli? Minna kiljaisi ja hyppäsi sängystään. -Minun. -Voi isä! Minna huusi ja hyppäsi isänsä kaulaan. -No no, älä nyt rutista minua aivan lyttyyn, nauroi isä. -Keksin tämän vain siksi, että saisit käydä talleilla joka päivä. -No, en rutista sinua sitten. Nauroi Minna. Niin pian, kuin Minnan äiti oli kuullut naurua Minnan huoneesta, hän oli kaapannut juuri heränneen Marin syliinsä, ja kiiruhtanut Minnan huoneen kiinni olevalle ovelle, avannut sen ja syöksynyt huoneeseen. -Vai niin, se onnistui sittenkin. Seuraavana päivänä kello kaksi isä lähti. Kello puoli kolme taas lähti Minna. Talleille nimittäin. Kun hän oli talleilla, hän syöksyi heti hevosten karsinoiden luo. Hän meni lempihevosensa karsinaan. Hän halasi hevosta ja antoi sille sokeripalan. Hän ratsasti ja hoiti jokaista hevosta. Kello puoli kahdeksan hän lähti kotiin. Sinä päivänä kun hän meni nukkumaan, hän ajatteli, -tämä on varmasti ollut elämäni onnellisin päivä, ja niin se varmasti olikin.”

Huh! Melkein jo vähän hengästytti, kun suurehkolla käsialalla pieneen vihkoon kirjotettu juttu vaan jatku sivutolkulla.

2. luokalla olin kirjottanut myös kauhutarinan:

”Matkustin aavelaivassa

Eräänä päivänä, kun oli kaunis päivä, menin ulos. Kohta näin Lammella liikettä. Ihmettelin mistä liike saattoi johtua, sillä eihän Lammen keskellä ihmisiä kävellyt, eikä sorsat noin isoja olleet ja tämä tavara oli todella iso. Niinpä minä lähdin katsomaan, mikä siellä oli. Juoksin talomme ohi, ja mäkeä alas. Sitten juoksin laaksoon. Tai eihän se aivan oikea laakso ole, mutta siksi me sitä nimitämme. No kuitenkin juoksin laakson läpi, ja koska minulla oli shortsit ja t-paita, piikkiset oksat raapivat käsivarsiani ja jalkojani. Kun pääsin perille Lammen reunalle, olin aivan naarmuilla. Mutta mitä näinkään! Yhtäkkiä Lampi olikin muuttunut Atlantin valtamereksi, ja näkemäni esine oli – AAVELAIVA! Kirkaisin. Nähtävästi kirkaisuni kuultiin, sillä laivan reunan yli ilmestyi miehen pää. Ei. Ei se ollut miehen pää. Se oli KUMMITUKSEN pää! Kirkaisin uudestaan ja lähdin kohta laaksoa, mutta se ei ollutkaan enää laakso, vaan suuri viidakko. Sitten lähdin juoksemaan. Juoksin suoraan laivaan, mutta siellä hiljensin juoksuani. En olisi halunnut mutta minun oli pakko, koska laivan kansi oli niin upottava. Niinpä minä aloin hyppiä, koska sillä tavoin en uponnut laivan kanteen. Ennen kuin huomasinkaan, olimme jo keskellä merta, ja silloin en enää jaksanut hyppiä, joten lopetin sen, mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Silloin aloin vajota. Kun enää pääni oli laivan kannella, huusin niin lujaa kun pystyin: APUA, TULKAA AUTTAMAAN! Juuri ennen kuin pääni putosi, tunsin jonkun ravistelevan itseäni, ja samassa kuulin äänen, joka sanoi: -Minä tässä, isäsi. Silloin avasin silmäni, ja näin edessäni koko muun perheeni. Halasin isää, ja isä sanoi: -Me heräsimme sinun huutoosi. Ja minä sanoin: -Kiitos, kun herätitte minut. Kiitos. Sitten nukahdin, ja näin oikein kaunista unta.”

3. luokka, ajatukset alkaa mennä jo muualle kun hevostalleille:

”Prinsessan hiusongelmat

Olipa kerran prinsessa, jolla oli ihanat pitkät hiukset. Eräänä päivänä hänen kampaajansa tuli ja harjasi Kimalluksen hiukset. Prinsessan nimi oli siis Kimallus. Kun kampaaja oli kammannut ne, niin prinsessa Kimallus lähti ulos. Mutta linnassa oli juuri maalaukset menossa, ja kun prinsessa kulki siitä ohi, hän kaatoi maalipurkit, ja sai kaikki maalit hienoille hiuksilleen! Kun hän kertoi tästä kampaajalleen, kampaaja sanoi näin: -Olen hyvin pahoillani, Teidän majesteettinne, mutta voin letittää teidän hiuksenne niin, etteivät ne enää laahaa maassa! Tästäpä Kimallus ilostui niin, että käski kampaajaa heti ryhtymään toimeen. Ja näin hän tekikin, mutta ei olisi pitänyt, koska kun prinsessa ajoi pyörällä, niin hänen lettinsä jäi pyörän pinnojen väliin. Tästä oli seurauksena, että Kimallus käski kampaajaa tekemään jälleen uuden kampauksen. Kampaaja keksi, että hänhän voisi laittaa Kimalluksen hiukset hiuslakalla ylös. Mutta eihän tämäkään ollut hyvä idea! Kun Kimallus meni ratsastamaan, hänen ylös rullatut hiuksensa tarttuivat puuhun! Sen sattui näkemään eräs puutarhuri Köplätömppä. Silloin hän kysyi prinsessalta: -Saanko leikata teidän hiuksenne? Ja Kimallus antoi luvan. Sitten kun Köplätömppä oli leikannut hiukset, hän otti Kimalluksen syliinsä. Heillä kului aika mukavasti sulkapalloa pelaten, ja puolen vuoden päästä he menivät naimisiin.”

Kolmannen luokan vihossa on myös jännittävä tarina ”Kun Petri eksyi”, jossa Petri hävisi metsään. Valitettavasi vihon viimeset sivut on repeytynyt irti, ja tarina jää kesken just kun Petriä etsivä ystäväjoukko Tomppa, Tanja, Harri, Pate, Mirka, Marika ja Kimmo törmää metsässä poliiseihin Kuppanen ja Tohveli, ja ”Tanja näki maassa jäl-”. Onneks arkista seikkailua löytyy muistakin aineista:

4. luokka:

”Taskuvaras

Eräänä torstaina Minna meni Petran kanssa kaupunkiin. Minnan näet täytyi ostaa paita, ja Petran vihko, kynä ja penaali. Sen jälkeen he olivat sopineen menevänsä McDonald’s:iin. He olivat tehneet jo ostoksensa, ja olivat menossa syömään, kun Minna huudahti: -Missä minun lompakkoni on?!? -Eikös se ole vasemmassa takintaskussasi, johon sen laitoit?? Ihmetteli Petra. -Ei. -Katsotaanpa repun joka tasku ja myös takkisi ja housusi taskut. Petra järkeili. He tutkivat ja tutkivat, mutta eivät löytäneet. -Hei, muisteli Minna. -Muistatko sinä sen miehen, joka käveli ohitsemme, ja hidasti meidän kohdalla ja työntyi epäilyttävän lähelle minua? Hän sen varmaan on ottanut! Taskuvaras on iskenyt!!! – Paljonko sinulla oli rahaa lompakossa? Kysyi Petra. -35 markkaa. -Ruvetaanko salapoliiseiksi? Suunnitteli Minna. -Ruvetaan. Tehdään lista, siitä minkä näköinen mies oli. Minun vihostani voi ottaa paperia, ja minullahan on kynäkin mukana. Tämän näköinen listasta tuli: -Iso musta parta -Vaaleat aurinkolasit -Harmaa repaleinen lierihattu -Arviolta noin 30-40 vuotta vanha -Ruskea mokkatakki -Mustat nahkahousut. -Onpa hieno lista! Ihasteli Minna. -Mutta itse asia ei ole niinkään hieno. Mutisi Petra. Iloinen ilme valahti Minnan kasvoilta. -Ei niin. Hän sanoi. -Katso! Huudahti Minnan. -Tuolla se taskuvaras menee, ja käsi jonkun naisen käsilaukussa!! -Niinpäs onkin! Mene sinä soittamaan poliisi tänne, minä menen vähän jututtamaan häntä. Petra nousi vihaisena seisomaan. -Et kai? Aiotko sinä mennä sanomaan hänelle: Päivää, herra Taskuvaras. Montako ihmistä olette tänään ryöstänyt? -No en minä nyt niin sano, höhlä!! Petra naurahti. Menen vain jututtamaan häntä niin, että hän ei lähde ennenkun poliisit tulevat. Minä menen nyt. -Minä menen soittamaan poliisille. Huokaisi Minna. Huomasi selvästi, että hän pelkäsi enemmän kuin Petra. Kun Minna juoksi puhelinkopille, hän ajatteli, olisinpa yhtä rohkea kuin Petra, minä olen tällainen pelkuri, ja minun lompakkonihan se onkin!!!!!!! Onneksi poliisille soitettaessa ei tarvitse rahaa! Mutta mikäs se poliisin numero olikaan? Ai niin. Minna näppäili poliisin numeron, ja odotteli sydän pamppaillen, että toisesta päässä vastattaisiin.

Sillä välin Petralla oli omat ongelmansa. Petra oli kysynyt jo nämä asiat: -Paljonko kello on? -Mistä olette ostaneet nuo hienot hatun, takin ja housut? -Paljonko ne maksoivat? -Paljonko se kello nyt taas olikaan? Eikä hän meinannut enää keksiä mitään kysyttävää. Mutta silloin mies suuttui. -Mitä sinä kakru oikein kyselet! Eivät minun asiani sinulle kuulu!! Mies raivosi. Nyt Minna oli saanut jonkun toiseen päähän. Poliisilaitos, hyvää päivää. -Päivää. Minä olen Minna Hovisuo ja minä olen Koskikeskuksessa ja minä ja minun kaverini löydettiin taskuvaras ja se on ryöstänyt minut ja jonkun naisen ja me ollaan McDonald’sin vieressä ja ystäväni pidättelee häntä ja tulkaa äkkiä!! Minna luetteli hätäisesti. -Luettelepas hitaampaa ja sano tuntomerkit taskuvarkaasta. Ja Minna luetteli hitaasti ja selvästi. -Hyvä on, me lähetämme sinne kolme miestä. Sinä toimit oikein hienosti. Näetkö Petran ja taskuvarkaan? -Kyllä. -Mitä mies tekee juuri nyt? -Hän on vihaisen näköinen ja lähdössä. Minna huomasi pelästyneenä. -Entä Petra? – Kalpea ja hikinen. -Ei se mitään, ei mies pääse mihinkään, poliisien pitäisi olla siellä minä hetkenä hyvänsä. Näetkö heidät? Kysyi puhelimessa oleva poliisi. -Mhm, kyllä minä nyt näen. He tulevat luokseni. Kertoi Minna. -Hyvä. Nyt voit sulkea puhelimen. Hei. -Hei hei. Minna sulki luurin ja juoksi poliiseiden luo. -Meidän nimemme ovat Koistinen, Heikkilä ja Pitkänen. Missä se taskuvaras on? -Tuolla. Minna sanoi ja osoitti miestä ja Petraa. -Kas, sehän on Tasku-Tauno!! Huudahti Pitkänen. Menkää te tuolta kautta, minä menen täältä. Yllätetään hänet, ja Minna, jää sinä tähän. Minna nyökkäsi vaisusti. Poliisit lähtivät, ja kului yksi minuutti 45 sekuntia, kun Tasku-Tauno oli käsiraudoissa. -Tutkitaanpa Taunon taskut. Mörähti Heikkilä. Ja sieltä löytyi kolme lompakkoa. Kun kolmas lompakko nostettiin taskuista, Minna kiljaisi: Tuo on minun!!! -Oletko varma? Kysyi Pitkänen. -Olen. Katso vaikka, täälä on lappu jossa on nimeni ja osoitteeni. Ja niin kaikki päättyi hyvin.”

(Myös eka- ja tokaluokan reissuvihoissa oli ihan hauskoja huomioita. ”Ensi viikolla ulkoliikuntaa, mukaan sukset HYI”, ”Torstaina menemme retkelle, mukaan pieni eväs ja istuinalusta (esim. muovipussi)”, ”Perjantaina koulua klo 9-11 JEEJEEJEE!!!!!!!”, ”Muista sisäliikuntaan t-paita, pyöräilyshortsit, pieni pyyhe ja suihkumyssy”.)