Marraskuun masennus
Marraskuu on ollut aika kamala. Eka ja äkkiseltään ainoo viime aikoja kuvaava sana on juurikin kamala. Oikeesti marraskuu ei oo ollut pelkästään kamala, vaan myös kovin hyvä. Se on sisältänyt kamaluuden lisäks iloa, riemua, mukavia päiviä, jopa lepoa, hauskoja hetkiä. Mutta nimenomaan hetkiä. Kun hauska hetki on ohi, luokse palaa väsymys, lama ja ankeus.
Aikataulujen myötä oon ollut M:n kanssa paljon kaksin. E:lle on tähän saumaan osunut rankimmat työvuorot, ylimääräset koulutukset ja muutamat muut illat, jollon se on ollut varattuna muualla. Mun viimesin vapaailta oli teatterikäynti, sen jälkeen oon ollut kotona. Ei vapaailtoja. Vapaaillalla en tarkota edes mitään juhlimisiltaa, vaan vapaata – lapsesta. Anteeksi vaan. Vapaailtaa puuron syöttämisestä, pyjaman vaihtamisesta, lelujen keräämisestä. Ei E toki kaikkia iltoja oo ollut pois, mutta varsinaista vapaata ei oo istua sohvalla kattomassa iltarumbaa vierestä. Mihin mä siitä kuitenkaan tunniks lähtisin. Ruokakaupassa oon käynyt. Mun koulukiireiden aikana M on toki ollut paljon hoidossa, mutta siitä huolimatta (tai ehkä just sen takia) musta on tuntunut, että oma oleminen on vaan yhtä puurotahraa ja vaipanvaihtoo.
Asiaa ei suuremmin oo auttanut se, että ulkona on kylmää ja pimeetä. Eikä se, että ainookin ystävien iltameno oli pakko skipata deadlinejen vuoks. Eikä etenkään se, että lapsen tuodessa ilosena kirjaa ja ojentaessa käsiään syliin, apaattinen äiti huokasten alottaa loruttelun vaikka ennemmin menis vaan pimeeseen ja hiljaseen huoneeseen, peiton alle makaan. Montaa kertaa aiemmin ei oo näin vahvana tullut oloo, että oon surkee kun en jaksa.
Ja sitten satun toiselta palstalta lukeen Ellalta lainatun pätkän, ja vaikka vauva-aika ei ookaan ajankohtanen, vollotan väsyneet silmät päästäni.
”Äitiyden musta aukko on musta siksi, että huolimatta siitä että on ikionnellinen, on yksin kaiket päivät voimatta jakaa sitä (osittain sekohormonienkin tuottamasta) pakahduttavaa onnentunnetta, jota sopivasti sotkee ajoittaiset mitä-nyt-haluaa-apua-mä-en-osaa -kohtaukset.
Se on musta aukko senkin takia, että ei mikään maailman nettifoorumi ainakaan siinä hetkessä heti korvaa vanhoja ystäviä, joiden kanssa on ennen voinut jakaa kaiken, mutta sitten yhtäkkiä onkin tunne, ettei itsellä ole mitään jaettavaa. Että jää kaikesta ulkopuolelle. Että ikäänkuin katsoo itseään ja sitä löllyvää mahalällyrää joka on jäljellä ja toteaa, että paitsi että on jäässä pään sisällä, on jäässä myös ruumiinsa kanssa. Ei tunnista omaa peilikuvaansa. Ja silti vain rakastaa siitä pientä huutopötkälettä. Eikä sitä voi jakaa, vaikka se on tärkeintä, mitä elämässä on tapahtunut.
Ja sitten menet vauvakerhoon tai mihin ikinä, jos sellaista toimintaa nyt edes järjestetään ja olet uudelleen kuin ekaluokalla, paitsi että sinulta odotetaan jo paljon enemmän, sinullahan on huutopötkylä mukanasi. Vuosia sen jälkeen, kun olet jo tottunut valitsemaan läheisesi ja ystäväsi, olet jälleen keskellä ihmislaumaa, joiden kanssa sinulla ei ole mitään muuta yhteistä, kuin huutopötkylä. Olet haavoittuvimmillasi, alapää ehkä vieläkin tikeistä höllänä, ja yhtäkkiä sinun pitäisi sopeutua paitsi lapseen, myös muihin, jotka ovat enemmän tai vähemmän samalla lailla sekaisin kuin sinä itse, ja jokainen on tosiaan erilainen.
Joten vaikka sitä kuinka olisi oppinut, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen, se ei ehkä ihan neuronitasolla yhdisty siinä hormonimyrskyssä.”
Mulla taitaa olla kursivoimani kohdan mukainen jälkikäteinen, marraskuun mustan aukon hetki. Vaikka tiedän että niin ei oo, just nyt on tuntunut siltä, että kaikki on aina vaan pelkkää lasta. Sitä ihanaa, rakasta lasta, jonka katsominenkin tuo kyyneleet silmiin, jolle haluaa pelkkää hyvää ja entistä enemmän masentuu, kun ei mukamas osaa sitä tarjota. Kun on vaan väsynyt, sisäänpäinkääntynyt ja yksinään ankee.
No, pahin on jo takana. Sen huomaa siitä, että nää ajatukset uskaltaa sanoo ääneen, eikä alakulon myöntämisen myötä pelkää masentuvansa vaan lisää. Onneksi huomenna on joulukuu, ja valkeus tulee.