Mitä kaipaan ajasta ennen lasta?

Lähtökohtasestihan tää on aika rujo asetelma. ”Aika ennen lasta” ja ”aika nyt”. Silloin ennen ja nyt. Entinen elämä, tämä elämä. Kaksi erillistä? Samaa elämäähän tää on, yhtä ja samaa aikaa. Jotain on elämässä enemmän, jotain vähemmän, joskus tulee jotain uutta.

…kerrassaan upeaa filosofointia. Okei siis ajatushan oli se, että mitä kaipaan sieltä elämänajasta kun mulla ei vielä ollut lasta ja mitä en. Tää tuli mieleen, kun luin Kahvia, kiitos -blogista siitä, miten oli/on kiva lukee omaa kirjaa just niin pitkälle kun haluaa. Se on! (Mun oma halu kirjan lukemisessa on nykyään yleensä siinä, että voiei kello on jo yli ykstoista pakko laittaa valo pois etten oo aamulla liian väsynyt yhy yhyy.)

Mitä mä sitten kaipaan? Kaipaan heräämistä hiljasuuteen. Vaikka nykyäänkään ei aina tarvi nousta ylös lapsen mukaan, mutta useimmiten sen huuteluihin kuitenkin herää. Uudestaan nukahtaminen ja vaikka parikin tuntia myöhemmin uusiin ääniin herääminen ei oo sama kun se, että herää ite. Tosin kohtalon oikusta just tänään kävi näin, ehkä ensimmäinen tällanen aamu vuoteen (niin etten herää juhlien jälkeen, kun M ei ole kotonakaan). Lapsi nukkui yhdeksään, ja mä heräsin itekseni kymmentä vaille. Niin ihanaa havahtua ite, makoilla hetki, nousta jopa ylös kuljeskeleen ihan tovi itekseni, ja vasta sitten hakee tyttö sängystä. Tätä aamurauhaa mä kaipaan.

Haikailen myös lähtemisen helppoutta. Kun aiemmin kaverin pikaseenkin kutsuun saatto vastata että hei kiva, joo mennään, vastaan mä nyt hei kiva, joo mennään, mä vaan varmistan että E on kotona/M:lle on hoitaja. Pieni mutta tylsä vaiva, se sisältää ison ajatuksen. En voi vaan mennä ja tulla, mun pitää miettiä jotain muuta ja jonkun muun tarpeita eka. Vanhemmuuden henkisin klisee on siis vihdoin tavottanut mun tajuntani (niiden toisten vanhemman tekojen oivaltamisen lisäks)! Isompana vaivana on vielä tietysti se, miten helppo E:n kanssa oli aiemmin lähtee johonkin tai tehdä jotain. Nyt melkein stressaantuu jo siitä, että miten ne yhteiset vapaat sitten käyttää. Hengaillaanko kotona, mennäänkö johonkin, moneltako mennään, mennäänkö baariin, nukutaanko myöhään, juhlitaanko vai levätäänkö, tavallinen vanha ilta vai jotain erikoista nyt kun on aikaa? Yhteistä kahdenkeskistä aikaa kylläkin on usein, mutta paria iltatuntia enempää harvemmin.

Vauvapalstojen manaamia juttuja en oo huomannut kaipailevani. Lämpimän ruuan ja yksinäisen suihkun puute vaivaa enemmän ehkä niitä, jotka on pitkiä aikoja yksin lapsen kanssa tai joilla lapsia on useempia. Myöskään pitkiä omia päiviä en ainakaan vielä oo suuremmin havitellut, E:n ja M:n muutaman tunnin menot ja muutaman tunnin päiväunet tarjoo jo ihan hyviä oman ajan pätkiä. Itse asiassa alan pikkuhiljaa tajuta minkä takia monen äidin on erikoista olla useempi päivä yksin kotona. Ei siks, ettei mitään omaa tekemistä tai kykyä olla yksin enää olis, mutta se on vaan aika… erikoista. Yllättäen siihen tottuu aika hyvin, että joku muu on suuren osan ajasta täällä mun kans.

Onko sitten jotain, mitä en kaipaa takasin? Helppoudessa oli huonokin puoli. Vapaalla ajalla mun on ihan liian helppo jumittaa sisällä, koneella, jossain turhassa vaikka kuinka. Vaahtosammutin pitää osaltaan huolen siitä, että mulla on aktiivisuutta, päivärytmi, hyvähyvähyvä, voi että mä oon mummo. Ei vaan, etenkin näin keväällä ja kesällä on oikeesti yleensä ihan kiva olla aamukahvilla yhdeksän aikaan ja ulkona (tai jo takasin sisällä) ennen puoltapäivää.

Mitä sä kaipaat, mitä sä et kaipaa? Kaipaaksä jotain isoo vai pikkujuttuja? Yhden hengen interrailia vai suklaapatukkaa ilman pientä tavottelevaa kättä?