Nelikuinen

Poika täytti neljä kuukautta. On juuri se aika, jolloin on vaikea kuvitella perhettä ja elämää ilman häntä. Muistan kyllä millaista oli yhden lapsen kanssa, muistan kyllä millaista oli ilman vauvaa. Mutta nyt kun vauva on täällä, tuntuu ajatus meidän kolmihenkisestä perheestämme jo vähän hassulta. On myös se aika, jolloin vauva tuntuu jo tutulta ja omalta, mutta silti vielä ihan vieraalta. Ja aina välillä on silti vaikeaa tajuta ja muistaa, että täällä on uusi ihminen, perheen neljäs jäsen.

Nelikuisena poika ponkaisee selältä vatsalle, vielä alkuun aina vasemman kautta. Kun käsi jää vartalon alle, menee naama ryppyyn ja kuuluu älähdys. Kun kädet siirtyy eteen, valtaa mielen riemastus. Löydän nelikuisen eri paikasta kuin jätän, selällään ollessa hän sätkii ja punkee ja siirtyy paikasta toiseen hitaasti mutta yllättäen.

Nelikuisena hän ottaa lelun, laittaa sen suuhun, kääntää jo kädessään. Tipauttaa lelun, etsii sen katseellaan ja haroo käteensä uudestaan. Nelikuisena hän tuntee tutut kasvot ja äänet – kuvittelen. Oikeastaan hän riemastuu kaikista kasvoista, paitsi jos ne tulevat liian lähelle ja liian nopeasti.

Nelikuisena hän on 7,3 kiloa ja 63 senttiä, ja käyttää samoja vaatteita kun siskonsa lähes vuosikkaana. Hän on yllättävän raskas yhdellä kädellä ja vielä niin kovin kevyt kahdella.

Meidän nelikuinen on valtavan ihana nelikuinen. Hänellä on valtavan ihana nelikuisen naurunkäkätys ja päämäärättömästi jatkuva älinä.

Kun M oli kolmekuinen, tein muutamia havaintoja siitä ajasta. Paljonpa on ajat muuttuneet, viimeksi tänään meikkasin yhdellä kädellä vauva kainalossa… kärsien samalla niistä samoista niskakivusta, koska olin taas ’nukkunut tuntikausia samassa asennossa’, tosin nyt kainalovauvan lisäksi liikkumattomuutta edisti selkään kipristynyt kolmevuotias. Jota se nelikuinenkin nyt jo rakastaa.