Nolo stereotypia in my face
Kun esikoinen syntyi ja osottautui tytöksi, huvittelin hölmöillä ajatuksilla. ”Eipä tuu sitä jääkiekkopainostusta”, mietin tyytyväisenä. Tietenkään en ajatellut, että tyttönä hän ei koskaan pelais kiekkoo tai että poikana pitäis tietysti pelata, mutta ajattelin muiden kannalta. Tamperelaisessa ympäristössä kun ei hirveen harvoin kuule ”tuleva jääkiekkoilija” -läppää, pohdintaa kumman joukkueen sentteriä tässä kasvatellaan ja että joko on luistimet valmiina. Jopa syntymäilmotuksissa kirjotellaan tulevista tapparan pakeista tai ilves-vahvistuksista. Poikien kohdalla.
Itse ei kuuluta ihan pahimpiin jääkiekkohuumaperheisiin mutta ei välttelijöihinkään, mies katselee pelejä telkkarista ja ite vilkasen joskus jotain aiheeseen liittyvää. Peleissäkin ollaan kyllä käyty (mä näin pelin ihan tarpeeks hyvin myös yläbaarin lasi-ikkunan takaa), tosin sen verran mennään kovilla, että kun toinen on kasvanut Tappara-pipossa ja toinen Ilves-historialla, niin valittavasta pelistä käytiin välillä kiivastakin sananvaihtoo. Kuitenkaan ei olla kiekon suhteen tosissaan, sellaista satunnaista hauskaa hupia.
Jostain syystä perheeseen on kuitenkin ilmestynyt 2-vuotias kiakkohullu. Tyyppi, joka nimeää liigajoukkueet mainostauolla vilahtavasta logosta. Tyyppi, joka kävelee kaks tuntia Vapriikissa* ja lähes ainoo mitä sieltä muistaa, on että ”siellä oli jääkiekkomuseo! siellä oli ilves-naamari! ja kiakkoja!”. Tyyppi, jonka vanavedessä meikäläinenkin on yhden jos toisenkin päivän seissyt pihan hangessa miehen vanhan mailan kanssa, ja vastaillut tiukkoihin vetoihin jotka suoritetaan minillä sählymailalla ja pikkulimpulla. Tyyppi, joka istuu vaikka kuinka pitkään kinoksen päällä katselemassa, kun naapuritalon vanhemmat pojat pelaa pihassa keskenään. Tyyppi, joka vaatii unilauluks maalilaulukimaran. Tyyppi, joka myös laulaa ne ite.
”Naanaanananaanaanaa, nyt sykkii patasydän, periksi ei anneta milloinkaan, naanaa, maali maali maali se on makiata hunajata hunajata sulle, hunajata mulle, ohhoh voi viulu, na naanaanana, haif is haif, naa naa, hassuttelee vastustajaa hoopeekoo, se on siellä siellä sinne livahti, maalivahdin takaa verkkoon sujahti, saipa saipa tää on saipa yksi idän ihmeistä, hakametsään saapuu, siellä näkee ja kuulee kun ilves murisee, ilves Ö Ö Ö, ilves Ö Ö Ö.” Bravuurina löytyy Lukon Final Countdown: ”Issö vainö kaudau TIDIDIIDIIII.”
Mummilassakin on leluja laatikkokaupalla ja laidasta laitaan. Mitä tekee pikkumimmi? Raahaa perässään Ikea-kassillista enomiehen jääkiekkokamoja, levittelee niitä ympärilleen, huokailee ihastuksesta ja vaatii meitä hankkiin itelleenkin semmoset.
Että se niistä mun hölmöistä ajatuksista.
*Menkää kaikki Vapriikkiin! Samalla hinnalla kaikki näyttelyt, viimeks ei edes kierretty ihan kaikkia. Ainakin meidän muksu viihtyy hyvinkin, aamupäivärauhallisuudessa kun saa itekin kuljeskella ja kattella. Pysyviä ja vaihtuvia näyttelyitä löytyy lähes laidasta laitaan ja kun mikään osasto ei oo liian iso, jaksaa ne yleensä edes kävellä läpi vaikkei niin intohimoinen just siihen aiheeseen oiskaan.