Oma panokseni tahtomiseen

Oon pysynyt sekä blogin että oman facebookini puolelle melko vaimeena tasa-arvoisen avioliittolain asioista. Luonnollisesti kannatan asiaa, mutta norkoilevalla tyylilläni koin, että ”kaikki on jo sanottu”. Niin kaikki hyvä kun huonokin, sekä niitä asiallisia perusteluja että hölmöjä möläytyksiä sato sisään joka puolelta. Olin lähinnä hengessä mukana siis, toivoin parasta ja pelkäsin pahinta.

Viime hetken niitti oli kuitenkin vielä yksi kirjoitus Aamulehden Lukijalta-palstalla, jossa jälleen kerran vedottiin siihen, miten lasten kannalta olis tosi huono juttu hyväksyä alote, niitä kiusataan ja kyllä isiäiti-perheiden olemassaolo on ensisijaista ja siihen tulee pyrkiä kaikin tavoin. HUOH. Kun mulle ei jotenkin mee yhtään kaaliin, miten lasten kiusaamista ehkäsee rekisteröity parisuhde avioliiton sijaan eikä se, miten voidaan suoraan yleistää biologisen ”isän” ja ”äidin” muodostama perheyhteisö automaattisesti paremmaks kun joku muu. Että jos haluatte lasten parasta, niin ajatelkaa sitten mitä se olisi!

Perjantaiaamun viime hetken pökköni pesään oli siis kirjoitus, jota toimitus mieltäni kalvavasti toki vähän lyhensi, mutta omaan silmään tasapaksusta tekstistä pointti tulee silti varmaan esille.

Iltapäivällä olin autossa menossa ruotsintunnilta lääkäriin, varsin miellyttävä päivä siis. Yhtäkkiä korvat tavotti lauseen ”on hyväksynyt aloitteen”, siis mitä, ei kai sitä lakivaliokunnan, eikun siis se oikeen just! Mitä! Onko totta! Mies naurahti ja mulla tulvahti kyyneleet silmiin. Kiireisen päivän vuoks en ehtinyt katsoon yksiäkään uutisia, tänään katsoin Areenasta. Kuinkahan paljon olisin vollottanut jos olisin ollut eduskuntatalolla paikalla, nytkin tuli taas liikutuksen, onnen ja oikeudenmukaisuuden itku. Paljon on vielä edessä, mutta uskoa parempaan on nyt roimasti. 2014 neva föget.