Oman elämänsä taapero

Lapsen ensimmäinen itsenäistymisvaihe on kai sillon, kun se suunnilleen huomaa olevansa irrallinen ihminen. Siis irrallinen äidistä, oma yksilönsä. Mun omatekemän kehityspsykologian kaaren mukaan M on nyt seuraavassa vaiheessa, eli se ihan oikeesti tajuaa olevansa fyysisesti itsenäinen ihminen. Oma elinpiiri ja oma ulottuvuus hahmottuu, ja sitä myöten myös oma tahto, omat kyvyt ja oma päätöksenteko itsestään.

Huomasin tän kunnolla joulunaikaan kun kyläiltiin paikassa, jossa oli paljon ihmisiä ja M:n lisäks muutama lapsi. M leikki ja touhus, ja täysin oppikirjojen mukaan kävi välillä ”tarkistelemassa”. Tuli siis yhtenään viereen ja halus syliin, istu pienen hetken ja sitten taas mentiin. Toisti lukuisia kertoja. Selvästi siis kävi tsekkaamassa, että äiti ja isi on yhä paikalla, ja niin sanotusti tankkas läheisyyttä. Vaikka ei muuten oliskaan tarvinnut olla sylissä, vanhemman piti olla näköpiirissä tai ainakin huoneesta helposti löydettävissä. Hätä saatto tulla pikasesti jos mentiin toiseen huoneeseen, vähintään äänen piti kuulua ja mieluiten nurkalta oli voitava tarkistaa. Myös kotona M käy vähän väliä halaamassa jalkoja tai kiipee hetkeks syliin halaan, sitten taas pois.

Mä en oo mitenkään hiilenä sen perään, että lapsen kehitystä pitäis voida seurata tietyn kaavan mukaan, ja kaikki vivahteet tulis aina huomata. Nyt on kuitenkin ollut hauska nähdä, miten sieltä jostain lukion psykologiasta tutut taaperojutut tulee selvästi esiin. Pieni maailmanmatkaaja touhuaa rehvakkaasti yksin, kunnes huomaa että tarviikin vielä vähän turvaa, ja tsemppihalailun jälkeen on taas hyvä pyrähtää omiin juttuihin. Kunnes taas kohta tarvii kainalopaikkaa.

Toinen ”oonko mä yksin vai enkö mä oo” -pohdinta on ilmennyt rattaissa kulkiessa. Kantoreppujen ja istuimien käyttösuunnasta on kuulemma tullut isojakin vääntöjä, kun toisten mielestä eteenpäin katsova vauva saa liikaa virikkeitä ja toisista taas on ihan huuhaata, että ihmisten näkeminen lasta hetkauttais. Meillä M oli rattaissa kesään asti naama työntäjään päin ihan siks että se tuntu helpommalta, mutta sitten se alko roikkuun reunan yli ja kurkisteleen menosuuntaan niin paljon, että tippumis- ja riehumissyistä käännettiin istuin. Tää toimi kävelylenkeillä ja rauhallisessa ympäristössä, mutta kaupungilla liikkuessa lapsella oli jatkuvasti pelästynyt ja hätääntynyt ilme. Yksivuotias ei siis pitänyt siitä vielä lainkaan, ja viime aikoina tyttö ei oo liikkeellä ollessa handlannut ”yksinoloa” enää ollenkaan. Naama menosuuntaan ollessaan kurkki rattaiden reunan yli taaksepäin ja varmisteli että mäkin oon mukana, ”ti? äiti?”, ja nopee hymy. Nytpä siis kulkee taas selkä eteenpäin ja on selvästi hyvillään, kun näkee koko ajan toisen ihmisen. Otaksuisin tänkin olevan jonkinlainen osa sen opettelua, että kuinka paljon saa, pitää ja tarvitsee olla (muka) itekseen.

Mikä on seuraava vaihe? Kavereitten kans pihalla, koulussa ja mäentarvisuamihinkäänmäoonjoneljätoista?