Onks sun nimi oikeesti Laura

Blogien yks ikuisuusaihe tuntuu olevan nimet, kasvot, kuvat. Henkilökohtasuus, avoimuus, julkisuus, rehellisyys. Kuka kirjottaa, kuka siitä tietää.

Mun päätös oli heti alkuun kirjottaa omana itsenäni, omalla etunimellä ja kasvokuvankin sittemmin lisäsin. Linkkasin blogini fb-tutuille ja muutamiin muihin yhteyksiin, puheissa (joskaan yleensä ei oma-alotteisesti) se on tullut ilmi jonkun muunkin kerran. Koin olevan helpompi, kun tietää lukijan voivan heti tunnistaa mut. Nimettömänä ja kasvottomana mä luultavasti miettisin paljon enemmän kirjotusten rajaa, sitä mistä voi kirjottaa jos joku tunnistaa, kuka tunnistaa, mistä kohdasta tunnistaa, haittaako se jos tunnistaa. Nyt ei tarvi miettiä, kun on jo itse tunnustautunut.

Tietysti julkisena itsenä esiintyminen myös rajottaa. Täysin anonyymina vois halutessaan pyöritellä paljonkin esimerkiks parisuhdetta, muita suhteita tai arkoja aiheita. Mutta jossain vaiheessa –omassa mielessä jo aika aikasessa– tässä tulis eteen just se edellä mietitty raja. Kuinka paljon voin asiaa avata ennen kun joku mahdollisesti tajuaa kenestä on kyse, kuinka yksityiskohtasesti asiasta voi kirjottaa. Hyöty siis olis aika minimaalinen. Lisäks en koe tarpeelliseks puida tiettyjä asioita julkisessa päiväkirjassa, en pidä reiluna avautua vaan omasta kannastani toisen osapuolen mahdollisesti lukiessa juttua ilman mahdollisuutta osallistua setvimiseen. Joskus on muutama aihe jäänyt kirjottamatta sen takia, että asiaan liittyy joku ulkopuolinen tuttu jota tai jonka juttuja en halua (pidä oikeutenani) tuoda julki, mutta niistä voin keskustella sitten muuten.

Kun blogiin kirjottaa omasta elämästään ja mä erityisesti vauvaelämästä, pitää sitten miettiä niitäkin jotka siihen elämään tiiviisti liittyy. E:n elämästä en juurikaan kirjota, hän on ilmottanut ettei halua ”olla osallinen” tässä mun blogimaailmassa. Tarkotus onkin siis kirjottaa siihen liittyvät jutut niin, että muut kun E:n jo tuntevat lukijat ei häntä tunnista. No entäs M, tytteli kun on aika oleellinen osa tätä blogia. Sillä nyt ei taida hirveesti sellasia tuttuja olla, jotka ilman mua sitä tuntis… Vauvaan liittyvä julkisuus liittyneekin siis enemmän valokuviin kun varsinaisiin kirjotuksiin. Mulla ei taida olla täällä yhtään kuvaa jossa M näkyis, pari kirjotusta sitten mainitusta syystä. En halua hänen kasvojen näkyvän eikä oo tullut varta vasten otettua kuvia, jotka ois kasvottomia. Tuntuis väärältä laittaa hänestä tunnistettavia kuvia täysin julkiseen maailmaan, en osaa tarkasti eritellä miks. Se vaan tuntuu liian yksityiseltä. Arkikuvat on myös jollain tavalla intiimejä, täytyy myöntää itelle tulevan joskus kiusallinen olo katsoessa pitkää litaniaa vieraan vauvan kasvokuvia joissa näkyy kotoinen tiimellys, eli kun kyseessä ei selkeesti oo mikään mainoskuvasto tai muu suurelle julkiselle yleisölle suunnattu juttu.

Tältä pohjalta siis mennään. Minä olen minä ja kerron sen, muut on suojatumpia hahmoja. Blogin tekstipainotteisuus kuvien sijaan on mulle ainakin vielä osa tätä, sillä paitsi että mulle on luontevampaa kertoa asioista kun näyttää niin, niin myös tietynlainen henkilökohtasuuden raja on kirjottaen kontrolloidumpaa.

T. Laura