Onnea on oma sauna

Kyllä, otsikko pitää paikkansa, vaikka mut tuntevat sitä ehkä epäileekin. Koska mähän en sauno. Vanhemmilla asuessa kävin saunassa ehkä kerran vuodessa, sekin sillon jos satuin oikein kylmällä talvi-ilmalla tuleen ulkoo ja sauna oli lämmin. Mökillä peseydyn muitten jälkeen sitten kun sauna on jo sopivasti viilentynyt, ja saunailloissa vakuuttelen muille ettei mua oikeesti haittaa laittaa vaikka ruokapöytää kuntoon sillä välin kun muut saunoo. E:n kanssa ollaan taidettu saunoo kerran vajaan kuuden vuoden yhteiselon aikana.

Aiemmin meillä ei ollut saunaa eikä saunavuoroo, nyt uudessa kodissa on sauna. Melkein kuukausi meni, ennen kun se eilen sitten lämmitettiin. Ajattelin itekin muodon vuoks poiketa siellä. Oi! Onneks poikkesin! Tuli niin ”olen kotona” -fiilis siinä istuessa. Nauratti oikein se kyhnöttäminen ja hikisen naaman hierominen ja irvistely aina kun löylyvesi sihahti kiukaalle (vettä kaadettiin ylellisesti muovisesta mehukannusta, eihän meille mitään saunakiulua ja -kauhaa oo tullut mieleen hankkia). Kävin saunassa jopa kolme eri kertaa, tosin nekään kerrat ei kestänyt yhteensä kun varmaan kymmenen minuuttia. Mutta tästä se lähtee! Meillä on sauna. Lämmitetäänkö sauna. Saunottaisko tänään. Tekis mieli mennä saunaan.

Saunaillan kruunas tietysti lakritsijäätelö ja omenasiideri, kylläpä oli hyvää. (Tai olis ollut jos jätski ei ois sulanut kuppiin ja lasiin kaadettu siideri väljähtynyt, kun unesta herännyt M ystävällisellä karjunnalla ilmotti, että nyt ei kelpaa muu kun äidin käsi poskella. Mut ei nyt huomioida sitä.)