Oppi on mennyt perille

Lapsissa on varsin hauskaa se, että ne oppii puhuun. Tietysti se on myös ihan hyödyllinen taito, noin niinkun elämisen kannalta yleensä, mutta on se hauskaakin. Kasvaessaan taapero alkaa heitellä ilmoille ihan oikeita juttuja, joko jotain itse keksimiään tai sitten muilta kuultuja. Niin, muilta kuultuja… en ihan oikeesti tiedä mistä M on kuullut esimerkiks lausahduksen ”ei saa hyppiä sängyllä humajauta”, jota se ilosesti kailotti siellä sängyllä pomppiessaan. Edes kun sitä sängyllä hyppimistä ei oo kielletty… loppuosasta en luonnollisesti kommentoi. Varmaan päiväkodista ainiineiseoosemmosessa jostain piirretystä. Tai kadulta.

Joka tapauksessa, tarttuupa naperolle ne omastakin suusta tulleet jutut, etenkin ohjeet ja neuvot. Eräänä päivänä hän laitto nuken rattaisiin ja kiristi vyöt kiinni. Katsoi muhun ja sanoi totisesti ”tää vauva ei osannut käyttäytyä”. Varsin hyvin M onkin oppinut, että kaupassa tai kadulla saa kävellä itekseen jos kulkee nätisti eikä karkaile, mutta rattaisiin ja vöihin joutuu hyvin pian jos ei käyttäydy.

”Otikko karkkia?” ”Öööööö eeeen….. se oli tommonen paperi vaan”, mumisin lakupötkö kielen alla. Lapsi tuli millin päähän naamasta haisteleen ja ilmotti sitten tiukasti silmiin tapittaen: ”Otikko?! Sää tiedät että siitä voi sitten tulla hampaat kipeeks.”

Joissain asioissa M tietää hyvin asioiden oikean laidan, mutta silti keksii siihen jotain omaansa. Eräänkin kerran hän ihan yhtäkkiä nosti katseensa leikeistään ja ilmoitti, ”lapset ei saa sanoo ’vittu’. Mummi vaan saa.” Joo, kyllä aivan, tai siis mitä, mistä keksit? Etenkin kun ottaa huomioon mummin olevan henkilö, joka ei kuuna kullan valkeena käyttäis kyseistä ilmasua. Joskus kun se on ollut ihan tositositosi suuttunut jostain, on mummin suusta tainnut livahtaa ”paskanmarjat”. Kääk, aika roisia!

Toisaalta joskus mietin, jääkö lapselle liikaa mieleen tiuskaisut ja komentelut, ja juuri ne ”älä tee näin”, ”älä sano näin”. Onneksi pienelle tarttuu myös kaunis puhe, ainakin toivoisin että hän on huomannut itselleen puhuttavan niin. Kuten tyttö itsekin eräänä päivänä sanoi nukkevauvaa hoidellessaan, ”mää en valitettavasti löydä sitä sun maitopulloo, kultaseni.”

Entäs kun telkkari on musiikkikanavalta auki, kasvatan hyvää Suomipopin ja Iskelmän tukijaa. Tällä kertaa tais soida joku RadioCityn mökärokki, ja lapsi nyrpisti nenäänsä. ”Tää on ihan tönkeen huono. Laita Jaji Sillanpää.” Ja perään oma versio, mä vannon, mä vannon, mä vannooooon, huamenna sekoiluni loppuuuuuuu.

Tai: ”Kuka toi on?” M kysyi. ”Se on Kaija Koo.” ”Katso äiti, toi Kaija Koo vähän paiskoo sen tavaroita. Taas se paiskoo! Ne menee rikki, sitten sitä Kaija Koota kyllä harmittaa.” Varmasti. Ei kannattais paiskoo.

https://youtube.com/watch?v=GgZ90_9mjkQ%3Ffeature%3Dplayer_detailpage