Äitikausi

Sano jotain, niin se muuttuu. Tää tuntuu pätevän myös vauvaelämässä. Kunhan ehdit jollekin kertoa mikä on perheen rytmi, miten vauva nukkuu tai millanen se on, niin eikös kyseinen ”vaihe” oo jo taas ohi ja homma keikahtaa mihin sattuu. Nyt muutosta on alkanut ilmetä vierastamisessa ja vanhempaan leimautumisessa.

Tyttökaverit kävi meillä lounaalla tässä eräänä päivänä. Jätin M:n normaalisti siihen olohuoneeseen vieraiden kanssa, ja menin ite keittiöön. Alko kuulua kitinää! Äidin syliin siis, no totutellaan hetki. Hetken päästä vein M:n takasin, eikä mennyt kauaakaan, kun se suru puserossa ryömi keittiöön mun jalkojen juureen. Vielä syöttötuolistakin piti päästä hetkeks syliin, ennen kun saatto alkaa hymyileen ja keikisteleen.

Entistä kovempi sylivauva tuosta on muutenkin tullut. Varsinkin äidin syliin pyrkivä. Kaiken muun sylittelyn ohella tulee usein kesken leikkienkin hetkeks mun luo ja pyrkii syliin, ja jonkun ajan siinä istuttuaan ja halauksia saatuaan palaa touhuihin. Eikä oo ihan yks eikä kaks kertaa, kun rennosti koko perheen kanssa sohvalla maatessa M:lle ei kelpaa kun mun kainalo ja mun päällä makaaminen, muuten istuu parkuen kädet ojossa. Isänsä tosin on ykkösvaihtoehto aina tauon jälkeen. Eli kun E:n työvuorot menee niin että muutama vuorokausi kuluu lähinnä töissä ja nukkuessa, niin sen jälkeen mun sylissä oleminen on yhtä kiemurtelua, ja M rauhottuu vaan E:n rintaan nojaten.

En tiedä kuinka pieni vauva ymmärtää minkäänlaisen mustasukkasuuden päälle. Viikonloppuna oltiin katsomassa M:n pienenpientä suloista serkkutyttöä, jota pidin sylissä. M makas lattialla vähän matkan päässä mun edessä, ja ilmeensä vaihteli epäuskosta hätääntyneeseen. Taas ryömittiin itkua tuhertaen mua kohti, joskaan en tiedä oliko kyse siitä että äiti oli röyhkeesti antanut sylinsä jollekin toiselle, vai sattuko vaan oleen nälkä…

Ehkä se jonkinlainen kahdeksan kuukauden eroahdistus nostaa nyt päätään. Ainakin myös yksin nukkumiselle on tullut totaalinen stoppi. Rauhallisen kauden jälkeen M huutaa epätoivosena omassa sängyssään kun hänet laitetaan nukkuun. Itkukaan ei oo sitä kiukkusta missämuntuttionlaittakaasesuuhun, vaan surkeeta ja surullista, melkein pelokasta nyyhkytystä. Nyt siis nukutaan tiiviissä perhepedissä, yhtenä iltana M nukahti käsivarsi tiukasti mun kaulalla, kasvot kiinni kasvoissa mun poskea vasten hengittäen. Toisen kerran sätki ja huusi niin kauan että kiedoin hänet kaksin käsin mun kainaloon ja M piti molemmin käsin mun kasvoista kiinni. Eilen taas nukahdettiin M puoliks mun päällä maaten, selkä koko pituudelta mun kyljellä ja puristi käsillään mun käsivarresta. Saa nähdä mihin asti tää symbioosi jatkuu, ja millon isin syli on taas ihan yhtä mainio kun äidinkin.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Hyvä olo

Oman käden oikeus

Muutama päivä on kohistu oppilasta työntäneestä opettajasta (en jaksa linkata, kaikki tietää ja löytää), ja tulipa mieleen kirjottaa aihetta sivuavasti. Omia muistoja siitä, kun aikuinen ”ottaa lämmöt”.

Meidän peruskoulun vieressä oli vapaa-aikatalo eli vapari. Vaparilla oli iso liikunta-/urheiluhalli, suuri katsomo ja toisella puolella näyttämö. Paitsi että paikalliset liikunta- ja urheiluseurat piti siellä harjotuksia ja pelejä, siellä vietettiin myös kaikki koulun kevät- ja joulujuhlat sekä liikuntatunnit. Hyvin tuttu paikka kaikille koululaisille siis. Jollain tavalla varsin viehättävä paikka: pitkiä ja sokkeloisia käytäviä, paljon ovia, rappusia, pukuhuoneita ja suihkuja joista aina toisesta ovesta pääsi suoraan läpi toiselle puolelle. Joskus siinä alakouluikäsinä kavereiden kanssa tuumattiin, että täällä on hauska juoksennella kouluajan ulkopuolellakin. Paha vaan vaparin vahtimestari ei tästä tykännyt. Pian siis yleinen hengailu vaihtukin vaksin vakoilemiseks/pakoilemiseks, kun se yritti ajaa meitä ulos. Ja voi miten hauskaa se oli! Sitä jännityksen tunnetta kun hiippailee käytävillä, nurkalta kurkistaessa ei tiedä onko vaksi kaukana seuraavalla kulmalla vai heti siinä. Mitä jos vaksikin on tehny omalla käytävällään u-käännöksen ja kohta juostaan suoraan syliin, mitä jos se tulee tosta ovesta, kumpia rappusia kannattaa mennä, mihin piiloutua. Tuolta se tulee, äkkiä toiseen suuntaan! Ja entäpä kun riskialttiisti spurttaa pitkälle katsomon yläkäytävälle aivan paraatipaikalle, ja juuri kesken juoksun näyttämön verhot aukee ja esiin loikkaa vaksi! Ehdinkö seuraavalle ovelle ja sieltä piiloon, vai pitääkö kääntyä äkkiä takasin? Pienen tytön valtava adrenaliinipiikki.

Tää oli meistä niiiiin kivaa ja jännittävää. Vaksista ei. Kerran sitten kun oltiin saatu tarpeeksemme, livahdettiin ovesta ulos ja jäätiin siihen huokaseen. Huh, ei saanut vaksi kiinni. Vaksipa vaan tuli perässä ja oli raivona. Käveli suoraan luokse, tarras muhun ja toiseen lähinnä olevaan tyttöön ja tuuppas meidät kumoon, suoraan takana olevaan pusikkoon. Ja häipy takasin sisälle. Mehän oltiin äimän käkenä, miten tässä näin kävi! Siihen aikaanhan ei kamerakännyköistä ollut tietookaan eikä muitakaan nauhotusvälineitä ollut tapana kuljettaa mukana. Myöskään ei tullut mieleen ottaa yhteyttä tiedotusvälineisiin, lastensuojeluun tai poliisiin. Opelle kertomista ehkä aateltiin, mut me päätettiin pistää ite tuuleen. Perustettiin kampanja! Kampanjan nimi ja tavote oli päättäväisesti ”Vaparin vaksi vankilaan!”. Käytettiin pitkä tovi leikellessä aanelosia sopiviks paloiks ja kirjotettiin niille tää iskulause. Muutaman koulupäivän ajan sitten jaettiin kaikki välitunnit näitä lappuja muille oppilaille ja ohikulkijoille, samalla kun marssittiin ympäriinsä ja huudettiin rytmikkäästi ”Vaparin vaksi vankilaan, vaparin vaksi vankilaan!”.

Kampanja ei tuottanut tulosta. Se päätty, kun rehtori kuulutti keskusradiosta, että vapaa-aikatalon vahtimestaria ja vankilaa koskevien lappusten levittäminen pitää lopettaa. En edes muista, selvitettiinkö asiaa loppujen lopuks yhtään sen enempää, hatara mielikuva on että rehtorin ja opettajan kanssa käytiin asia pienimuotosesti läpi. Lopputulema tais olla, että kaikki toimi väärin. Case closed.

Mä kannatan viimeseen asti asioista keskustelua, ristiriitojen selvittämistä ja fyysistä koskemattomuutta. Silti joskus pyrkii mieleen, että mitä jos joskus vaan todettais, että okei, homma meni pieleen molempien osalta, jatkossa paremmin. Edes kokeiltais. Ja se siitä.

Suhteet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta