Muutama päivä on kohistu oppilasta työntäneestä opettajasta (en jaksa linkata, kaikki tietää ja löytää), ja tulipa mieleen kirjottaa aihetta sivuavasti. Omia muistoja siitä, kun aikuinen ”ottaa lämmöt”.

Meidän peruskoulun vieressä oli vapaa-aikatalo eli vapari. Vaparilla oli iso liikunta-/urheiluhalli, suuri katsomo ja toisella puolella näyttämö. Paitsi että paikalliset liikunta- ja urheiluseurat piti siellä harjotuksia ja pelejä, siellä vietettiin myös kaikki koulun kevät- ja joulujuhlat sekä liikuntatunnit. Hyvin tuttu paikka kaikille koululaisille siis. Jollain tavalla varsin viehättävä paikka: pitkiä ja sokkeloisia käytäviä, paljon ovia, rappusia, pukuhuoneita ja suihkuja joista aina toisesta ovesta pääsi suoraan läpi toiselle puolelle. Joskus siinä alakouluikäsinä kavereiden kanssa tuumattiin, että täällä on hauska juoksennella kouluajan ulkopuolellakin. Paha vaan vaparin vahtimestari ei tästä tykännyt. Pian siis yleinen hengailu vaihtukin vaksin vakoilemiseks/pakoilemiseks, kun se yritti ajaa meitä ulos. Ja voi miten hauskaa se oli! Sitä jännityksen tunnetta kun hiippailee käytävillä, nurkalta kurkistaessa ei tiedä onko vaksi kaukana seuraavalla kulmalla vai heti siinä. Mitä jos vaksikin on tehny omalla käytävällään u-käännöksen ja kohta juostaan suoraan syliin, mitä jos se tulee tosta ovesta, kumpia rappusia kannattaa mennä, mihin piiloutua. Tuolta se tulee, äkkiä toiseen suuntaan! Ja entäpä kun riskialttiisti spurttaa pitkälle katsomon yläkäytävälle aivan paraatipaikalle, ja juuri kesken juoksun näyttämön verhot aukee ja esiin loikkaa vaksi! Ehdinkö seuraavalle ovelle ja sieltä piiloon, vai pitääkö kääntyä äkkiä takasin? Pienen tytön valtava adrenaliinipiikki.

Tää oli meistä niiiiin kivaa ja jännittävää. Vaksista ei. Kerran sitten kun oltiin saatu tarpeeksemme, livahdettiin ovesta ulos ja jäätiin siihen huokaseen. Huh, ei saanut vaksi kiinni. Vaksipa vaan tuli perässä ja oli raivona. Käveli suoraan luokse, tarras muhun ja toiseen lähinnä olevaan tyttöön ja tuuppas meidät kumoon, suoraan takana olevaan pusikkoon. Ja häipy takasin sisälle. Mehän oltiin äimän käkenä, miten tässä näin kävi! Siihen aikaanhan ei kamerakännyköistä ollut tietookaan eikä muitakaan nauhotusvälineitä ollut tapana kuljettaa mukana. Myöskään ei tullut mieleen ottaa yhteyttä tiedotusvälineisiin, lastensuojeluun tai poliisiin. Opelle kertomista ehkä aateltiin, mut me päätettiin pistää ite tuuleen. Perustettiin kampanja! Kampanjan nimi ja tavote oli päättäväisesti ”Vaparin vaksi vankilaan!”. Käytettiin pitkä tovi leikellessä aanelosia sopiviks paloiks ja kirjotettiin niille tää iskulause. Muutaman koulupäivän ajan sitten jaettiin kaikki välitunnit näitä lappuja muille oppilaille ja ohikulkijoille, samalla kun marssittiin ympäriinsä ja huudettiin rytmikkäästi ”Vaparin vaksi vankilaan, vaparin vaksi vankilaan!”.

Kampanja ei tuottanut tulosta. Se päätty, kun rehtori kuulutti keskusradiosta, että vapaa-aikatalon vahtimestaria ja vankilaa koskevien lappusten levittäminen pitää lopettaa. En edes muista, selvitettiinkö asiaa loppujen lopuks yhtään sen enempää, hatara mielikuva on että rehtorin ja opettajan kanssa käytiin asia pienimuotosesti läpi. Lopputulema tais olla, että kaikki toimi väärin. Case closed.

Mä kannatan viimeseen asti asioista keskustelua, ristiriitojen selvittämistä ja fyysistä koskemattomuutta. Silti joskus pyrkii mieleen, että mitä jos joskus vaan todettais, että okei, homma meni pieleen molempien osalta, jatkossa paremmin. Edes kokeiltais. Ja se siitä.