Vau mikä kylävauva!

Pääsiäisenä tuli kyläiltyä. Torstaina vierähti useempi tunti serkun 18v-sukusynttäreillä, perjantaina oltiin ensin E:n kummitytön syntymäpäivillä ja sen jälkeen M:n isomummulla päivällisellä. Lauantaina meitä ravittiin mun vanhemmilla ja sunnuntaina E:n kotipuolessa. Maanantaina olikin enää vaan leppoisa jääkiekkoilta jälleen meijän porukoilla. Kaksissa ensin mainituissa oli vauvalle lukuisia uusia ihmisiä, muina päivinä muuten vaan jengiä, leikki-ikäisiä lapsia ja koiria. Ja mitä teki M? No eipä juuri mitään.

Meillä asuu siis jo kolmas mainio kyläilijä ja juhlija. M ei tunnu häiriintyvän ollenkaan ihmisistä ja niiden jutteluista, lepertelyistä ja sylittelyistä. Usein käy niin, että ensin M tuijottaa jotakin ihmistä tiiviisti ja pitkään, ilmeenkään värähtämättä, ja sitten tulee hymy. Tai jos ei hymy, niin vähimminkin olankohautustyyppinen huokaus, ”ihan ok”, ja niin voi jatkaa touhuamista. En muista että se juuri olis vierastanut kun joku ottaa sen syliin, hieman ehkä vilkasee muhun tai E:hen ja katseella varmistaa, että voihan tähän mennä. Viimesimpänä tuolla toisilla synttäreillä, siinä E:n kanssa kahvia juodessa yhtäkkiä havahduttiin että missäs muuten M on, tuolla tais mennä kahvipannu kädessä se tyyppi joka sitä viimeks piti, hmm ainakaan itkua ei oo kuulunut. Kurkkauksen jälkeen todettiin, että siellähän M olohuoneen puolella patsasteli taas jonkun aivan uuden ihmisen sylissä, tuttavallisesti kaulakorua syöden.

Uskon M:lle kuitenkin kehittyneen myös ihan normaali kiintymys- ja tuttuussuhde omiinkin vanhempiin, vaikkei kahdeksan kuukauden eroahdistus näytäkään painavan. Silmiin syttyy sen luokan loiste, ettei sitä ihan jokaiselle jaella. Ja vaikka kyläilemässäkin viihdytään, niin voi pojat kun tullaan takasin kotiin! Jo eteisessä alkaa kiljunta ja hädin tuskin saa lapsen laskettua lattialle, kun jo ponnitaan omien lelujen perässä nauraa rätkättäen. Oma koti mansikka, muiden kodit mustikoita vai miten se meni.

Suhteet Oma elämä

Ei, ei, ei, ja vielä kerran ei

Vielä ei puhuta uhmaikäsen yleiskommentista, vaan vanhempien ensiaskeleita ottavasta lapsen kasvatuksesta. Eli sen opettamisesta, mitä tarkottaa EI.

Sitähän suositellaan, että lapselle ei hoeta liikaa eitä ja älää, sen sijaan pitäs puhua myönteisesti ja ohjata muualle. Näin varmaan onkin, mutta me ei olla kommunikoinnissa vielä niin pitkällä. Jonkun verran tulee luonnostaankin käytettyä tuota positiivisempaa tapaa ihan puheessa (nostetaan vauva pois kenkää järsimästä ja sanotaan että mennäänpä mieluummin tänne lelujen luokse, eikä todeta vaan ”ei saa”), mutta pääasiassa tähtäimessä on nyt vaan yksinkertanen ei. Tarkotus siis on saada vauva tajuaan, että tiettyjä juttuja ei vaan saa tehdä, ja yhden ein pitää riittää. Näitä juttuja on mm. sormien työntäminen pistorasiaan, pesuainepullojen imeskely ja sanomalehtihyllyn tyhjentäminen ja lehtien repiminen. Okei toi vika ei sinänsä oo vaarallista, mut jatkuvasti toistuessaan aika vähän ärsyttävää, joten se on mennyt ei-listalle.

Mä vaan en yhtään tiedä, missä vaiheessa vauva voi oikeesti oppia yhdistään sanan ja tekemisen. Tai varsinaisesti siis jonkun sanan ja siihen liittyvän tekemättömyyden tai tekemisen lopettamisen. Nyt onkin käytetty koirankoulutusmetodeja, olettaen että vauvan muisti on hyvin lyhyt. Eli kun M on vaikka sen pesuainepullon vieressä, se on vielä ok. Heti kun se ottaa siitä kiinni, tulee napakka ”ei”, tuima ilme ja usein myös sormiliike (etusormen soosoo-asento, ei kansainvälistä keskisormiliikettä), ja jos vauva irrottaa otteen, hymyillään heti ja kehutaan. Sitten homma on ohi, ei enempää kieltämistä eikä tavaran siirtelyä. Jos koskee uudestaan, sama homma. Yleensä kaks tai kolme kertaa kielletään, sitten nostetaan tyttö pois. Aika useinhan tää on muksusta vaan hauskaa, eli mitä tuimempi ilme aikuisella, sitä suurempi virne lapsella. Välillä onkin pakko kääntää oma pää pois, ettei veny iteki nauraan. Joskus pois siirtämisestä tulee huuto, mutta sehän vaan osottanee vauvan tajuavan, että nyt läks.

Hyväuskonen ajatushan tässä on, että M ihan todella jo alusta alkaen oppis uskoon mitä sanotaan ja jopa totteleen. Nyt jo sitä touhua kun riittää, enkä ehkä jaksa kolmee seuraavaa vuotta kulkee kotona ja kylässä M:n perässä sulkemassa kaappien ovia ja nostelemassa kaikkee metriä alempana olevaa irtotavaraa ylemmäs. Ehkä on vähän liian kauaskantosta kuvitella miten parivuotias hulivili toimii, mut vauva-ajan kieltojen totteleminen alkaa jo näyttään orastavia merkkejä. Muutama päivä sitten M ryömi sille ihanalle lehtitelineelle joka pursus sanomalehtiä, ja jäi sen eteen makaan. Ite istuin vähän matkan päässä katselemassa. M vilkas mua, hilautu lähemmäs hyllyä ja nosti kätensä lehtipinolle. Sen jälkeen katso taas muhun, sanoin ei ja nostin sormea. M laski kätensä pois, wjuhuuu! Makoili siinä hetken ihan muina vauvoina, sitten sama toistu. Käsi pinolle, katse äitiin, ei, ja M lähti etsiin muuta tekemistä. Olin niiiin riemuissani, enkä vähiten siks että toivottavasti ainakaan vielä vähään aikaan ei tarvi hankkia kaapinoveihin niitä sisäpuolella olevia lukkoklipsuja, joita en itekään meinaa saada auki.

Suhteet Sisustus Oma elämä Ystävät ja perhe