Vielä ei puhuta uhmaikäsen yleiskommentista, vaan vanhempien ensiaskeleita ottavasta lapsen kasvatuksesta. Eli sen opettamisesta, mitä tarkottaa EI.

Sitähän suositellaan, että lapselle ei hoeta liikaa eitä ja älää, sen sijaan pitäs puhua myönteisesti ja ohjata muualle. Näin varmaan onkin, mutta me ei olla kommunikoinnissa vielä niin pitkällä. Jonkun verran tulee luonnostaankin käytettyä tuota positiivisempaa tapaa ihan puheessa (nostetaan vauva pois kenkää järsimästä ja sanotaan että mennäänpä mieluummin tänne lelujen luokse, eikä todeta vaan ”ei saa”), mutta pääasiassa tähtäimessä on nyt vaan yksinkertanen ei. Tarkotus siis on saada vauva tajuaan, että tiettyjä juttuja ei vaan saa tehdä, ja yhden ein pitää riittää. Näitä juttuja on mm. sormien työntäminen pistorasiaan, pesuainepullojen imeskely ja sanomalehtihyllyn tyhjentäminen ja lehtien repiminen. Okei toi vika ei sinänsä oo vaarallista, mut jatkuvasti toistuessaan aika vähän ärsyttävää, joten se on mennyt ei-listalle.

Mä vaan en yhtään tiedä, missä vaiheessa vauva voi oikeesti oppia yhdistään sanan ja tekemisen. Tai varsinaisesti siis jonkun sanan ja siihen liittyvän tekemättömyyden tai tekemisen lopettamisen. Nyt onkin käytetty koirankoulutusmetodeja, olettaen että vauvan muisti on hyvin lyhyt. Eli kun M on vaikka sen pesuainepullon vieressä, se on vielä ok. Heti kun se ottaa siitä kiinni, tulee napakka ”ei”, tuima ilme ja usein myös sormiliike (etusormen soosoo-asento, ei kansainvälistä keskisormiliikettä), ja jos vauva irrottaa otteen, hymyillään heti ja kehutaan. Sitten homma on ohi, ei enempää kieltämistä eikä tavaran siirtelyä. Jos koskee uudestaan, sama homma. Yleensä kaks tai kolme kertaa kielletään, sitten nostetaan tyttö pois. Aika useinhan tää on muksusta vaan hauskaa, eli mitä tuimempi ilme aikuisella, sitä suurempi virne lapsella. Välillä onkin pakko kääntää oma pää pois, ettei veny iteki nauraan. Joskus pois siirtämisestä tulee huuto, mutta sehän vaan osottanee vauvan tajuavan, että nyt läks.

Hyväuskonen ajatushan tässä on, että M ihan todella jo alusta alkaen oppis uskoon mitä sanotaan ja jopa totteleen. Nyt jo sitä touhua kun riittää, enkä ehkä jaksa kolmee seuraavaa vuotta kulkee kotona ja kylässä M:n perässä sulkemassa kaappien ovia ja nostelemassa kaikkee metriä alempana olevaa irtotavaraa ylemmäs. Ehkä on vähän liian kauaskantosta kuvitella miten parivuotias hulivili toimii, mut vauva-ajan kieltojen totteleminen alkaa jo näyttään orastavia merkkejä. Muutama päivä sitten M ryömi sille ihanalle lehtitelineelle joka pursus sanomalehtiä, ja jäi sen eteen makaan. Ite istuin vähän matkan päässä katselemassa. M vilkas mua, hilautu lähemmäs hyllyä ja nosti kätensä lehtipinolle. Sen jälkeen katso taas muhun, sanoin ei ja nostin sormea. M laski kätensä pois, wjuhuuu! Makoili siinä hetken ihan muina vauvoina, sitten sama toistu. Käsi pinolle, katse äitiin, ei, ja M lähti etsiin muuta tekemistä. Olin niiiin riemuissani, enkä vähiten siks että toivottavasti ainakaan vielä vähään aikaan ei tarvi hankkia kaapinoveihin niitä sisäpuolella olevia lukkoklipsuja, joita en itekään meinaa saada auki.