Oon näköjään ollut niin järkyttyny mun polvihaavasta (kauhee rupi muuten irtos eilen!), ettei oo tullut kirjotettua. Ehkä nyt voin jo päästä ylös suosta. Varsinkin kun kaivoin kaapista sadan vuoden takaset talvikengät joissa on jämerä pohja, ja niillä tepastellessa huomasin että ok, ei tarvi sulkeutua sisälle odotteleen kevättä. Näissä kengissä on siis jopa vuori, wou.

Nyt kirjotan ystävistä ja ystävyydestä. Vähän vauvaelämää liipaten, mutta muutenkin.

Ystävänpäivänä sain muutaman ystävän luokseni kahville (alunperin aattelin että esittelen täälläkin tekemäni fetapiirakan ja suklaavaahdolla täytetyt tuulihatut, mut ne ei ollu kovin esteettisiä joten se siitä), ja mikäs sen mukavampaa. Lapsen saaminen ei onneks oo hävittänyt ihmisiä ympäriltä, välillä melkein jopa päinvastoin. Ihmisiä tulee nähtyä enemmänkin, kun on ihan ok sopia nopeet kahvitreffit, eikä tarvi odotella millon kaikilla olis vapaa viikonloppu pyhitettäväks juhlimiselle. Olishan se ennenkin ollut ok, mutta usein se vaan käänty siihen ”no koitetaan joskus toiste”. On mukavaa kun ystävät ymmärtää, että mun näkeminen tarkottaa nyt usein myös M:n näkemistä. Toisaalta en halua tuudittautua siihen, että kaikki ilman muuta haluais käydä vaan niissä kahviloissa, joihin mahtuu vaunut… varsinkaan tästä eteenpäin, kun se lapsi ei kohta edes pysy enää niissä vaunuissa. Ja vaikka oma elämäntilanne on nyt tää, se ei juurikaan vaikuta ystäväpiiriin. Toki ajatuksen tasolla on mukavampi pitää yhteyttä niihin kavereihin, jotka ymmärtää että tapaamiset keskittyy päivään ja alkuiltaan, kun niihin jotka tuhahtelee, ettei baariseuraa taida enää saada. Olis kuitenkin koominen ajatus, että nyt lapsen saatua huomaiskin vaan muiden lapsellisten olevan jotenkin parempia ystäviä ja ainoita, jotka mua ja mun elämää nyt ymmärtää.

Ystäviä on kerääntynyt ympärille ala-asteelta viime vuosiin saakka. Osa on kuitenkin jäänyt johonkin matkan varrelle. Sitä sanotaan, että tosiystävyys säilyy ja ettei ne varmaan niin tärkeitä ihmisiä sitten ollutkaan. Mä oon kuitenkin eri mieltä. Toiset ihmiset on eri hetkillä tärkeitä, eri elämänvaiheissa ja eri tilanteissa. Musta olis surullista ajatella, että joku hyvä ystävä ei olis aikoinaan ollut hyvä ystävä, vaikka vuodet olis kasvattanutkin meidät eri suuntiin. Vaikka ihmisten perusluonne säilynee, kyllä mä ainakin oon vuosien mittaan muuttunut. Jotkut mielipiteet, ajatukset, oleminen on kovin erilaista kun jonain toisena aikana. Jos jonkun sillosen tärkeen ihmisen kanssa on kehittynyt vastakkaisiin suuntiin, ei se poista sitä, ettei joskus oltais oltu kovin samanlaisia.

Kiistellä voi, onko samanlaisuus edellytys ystävyydelle. Musta tietyllä tavalla on, jonkinlainen hengenheimolaisuus. Lukioaikojen tyttöporukka on hauska esimerkki siitä, ettei sen henkisyyden tarvi näy ulospäin. Tiiviistä ystäväpiiristä yhdellä oli kirppisvetimet, toisella nahkatakki, jollakin suorat housut, oli reilusti glitteriä, peikkotukka tai kallis laukku ja tyylikkäät saappaat. Ääripäiltään siis ehkä silmiinpistävänkin erilainen joukko, mutta ei se siinä yhteenpuhaltamisessa näkynyt.

Mutta niin, samankaltaisuuskin voi hävitä. Niin se kai elämässä menee, että joidenkin kanssa matka jatkuu, joidenkin ei, ja joidenkin kanssa se jatkuu tauon jälkeen. Muutaman rakkaan ystävän kanssa on ollut muutamankin vuoden hiljaiselo, ja sitten on taas löydetty yhteen. Tietysti toivon, ettei elämä vie erilleen niistä ketkä nyt lähellä on. Toivottavasti myös mä olen sen verran hyvä ystävä, ettei musta haluta eikä ajauduta eroon.

Yks kauneimpia sanoja muuten on ystävällisyys. Se on kaunista ja siinä kuuluu hymy.