Kristaliina kirjotti palstallaan Äitiyssynnintunnustuksesta. (Hirveen vaikee sana muuten, eka luin Äitiyssisustussunnuntai, kirjotusta pitkään luettuani aattelin ettei toi otsikko nyt ihan täsmää, sit katoin että ai sehän olikin Äitiyssynnytystunnus, eiku ei tässä puhuta synnytyksestäkään, JAA se on siis Äitiyssyntisunnuntai. Melkein oikein, ei näissä päivien viemässä hetkauta yhtään ettei oo sunnuntai ollenkaan.) Olin kommentoimassa ketjuun, mutta kommentista olis tullut niin pitkä, että käytän häikäilemättömästi samaa aihetta omaan palstakirjotukseeni.

Äitien syyllistymiseen törmää oikeesti melkein joka paikassa. En tiedä miksi. Jokainen sanoo, ettei pidä välittää muiden sanomisista ja mielipiteistä, silti jokainen tuntuu välittävän. Tai jos ei, niin sitten sitä suurempaan ääneen joka käänteessä ilmottaa, että minä en ainakaan välitä. Osa syyllistymisestä on ihan ok, voishan joitain asioita tehdä joskus ihan oikeestikin paremmin (”lapsi on syönyt mikropitsaa kuukauden ja on jatkuvasti väsynyt ja kipeä”). Osa ”syyllistymisestä” tuntuu olevan kilpailua siitä, kuka koviten kapinoi kaikenlaisia suosituksia vastaan (”lapsi on syönyt kaks viikkoo mikropitsaa, hahhahahahahha”). Suurin osa on kuitenkin ihan turhaa (”lapsi söi kerran mikropitsaa”).

Sitten on niitä, jotka ei kauheesti syyllisty. Kun ei vaan kannata, eikä ne useimmat asiat oo niin vakavia. Itse kuulun näihin, jee. Paitsi että ei jee. Johan sieltä pompsahti huono omatunto: miksi mä en syyllisty? Miksi mä en moiti itteeni tästä ja tuosta? Oonko mä niin välinpitämätön? Enkö mä rakasta M:aa tarpeeks, kun en aja itteeni täydellisyyteen? Miksimiksimiksi mitämitä apuaaaaaa. Luulen, että vauvan ollessa näin pieni ei häpeän aiheita vielä niin oo. Ruokana on maito ja touhuna lelun heilutus naaman edessä, eipä siinä kauheesti tekemättä voi jättää. Mutta entäpä sitten, kun ruuan pitäis olla monipuolista ja laps haluaa istua hiekkalaatikolla aamusta iltaan? Alkaa pikkuhiljaa nousta mieleen asioita, jotka sitten tulevaisuudessa pitää tehdä hyvin ja huolellisesti. Muutenhan sitä on huono äiti ja kasvattaja…

Vielä mieli on siis kuitenkin hyvä. Toki on asioita, joista hyvin voisin ajatella että voivoi miten toiminkaan. Laitan M:n vaunuihin nukkuun ja lykkään parvekkeelle, en suinkaan joka päivä käy ensin reippailemassa (tästä tosin pitäs kai syyllistyä oman hyvinvoinnin kannalta eikä vauvan). Joskus luen lehtee/istun koneella/teen jotain samalla, kun M makaa yksin leikkimatolla. En etukäteen välttele ruokia ”varmuuden vuoks”, vaan röyhkeesti syön mitä haluan. Ollaan paljon kotona, eli en ahkerasti totuttele pikkuvauvaa hälinään ja lukuisiin ihmisiin. Kaikkee siis vois tehdä toisinkin, mutta yhtä lailla löydän jokaisesta edellämainitusta myös hyvän puolen.

Mutta sitten. Mistä tämä äiti saa maailman pahimman mielen? Vauvalle hermostumisesta. Nyyh. Pinna on yllättävä pitkä sillonkin, kun vauva itkee ja itkee, kitisee, huutaa, kitisee, itkee, no, rääkyy. Lahjakkaasti toistan mielessäni mantraa ”eisesitätahallaantee, eisesitätahallaantee”, pidän mielessä että ei näin pieni vauva huuda kiusallaan. Silti, vaikka mitä tekis ja kun se vieläkin jatkuu, jatkuu, jatkuuuuuu….. suusta tulee tiuskaisu ”no MIKÄ sua oikein vaivaa?!”. Äh, eisesitätahallaantee, äääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääää, ”mikä hemmetti sulla oikein on?”. Vielä viimeset hytkytykset, vauvalta tulee kunnolla ilmaa tai jotain eritettä jommasta kummasta päästä, vauva huokasee, painaa pään olalle ja puolen minuutin päästä kuuluu uninen tuhina. Sydän särkyy, anteeksanteeks, kyyneleitä pyyhkiessä lupaa että ens kerralla en hermostu. Tiedän, toikaan ei maailmaa kaada, mutta sillä hetkellä se todella rapisuttaa omaa äitiyttä.