Oon kuullut kevään valoisuuden ja uuden kirkkauden ahdistavan joitain ihmisiä, mutta itse en kuulu tähän ehkä harvalukuiseen joukkoon. Oon kuullut joidenkin myös saavan käsittämättömiä energiapuuskia ja pörräävän aamusta iltaan heti kun edes puolet vuorokauden tunneista lasketaan valoisan puolelle, mut en mä ihan niihinkään kuulu. Mutta silti valo, valoisuus, ah, kiitos.

Mä oon yllättänyt itseni jopa aamuvirkeydellä. Mun kohdalla se tarkottaa sitä, että kun lapsi herättää kahdeksalta, en oo sohvakoomassa puoltatoista tuntia. Pystyn suorilta alkaan aamutoimiin, verhot vaan auki niin tuntuu jo olevan tarpeeks hereillä. Aamupäivä ja päivä ei enää mee vaan huokaillessa, eikä iltapäiväviideltä tunnu houkuttelevalta alottaa iltapesuja ja kääriytyä pimeiden ikkunoiden sisälle.

Ja mikä näin leikki-ikäisen kanssa on mahtavaa, on ulkoilun helpottuminen. Kyllä sillä reippailulla (ehehe varppina käytän just tota sanaa aina) on aika iso osa omaankin virkeyteen. Pukemiset on osittain yhtä hankalia kun talvellakin, aina saattaa olla viileempää tai lämpimämpää tai märempää tai jotain muuta. Mutta itse ei tarvi enää pakkautua moniin kerroksiin ja jäätyä silti. Myöskään jään ja lumen peittämässä puistossa ei tarvi enää koittaa keksiä, että mitähän jännää näistä lumikökkäreistä tällä kertaa sais. Sillä…

JIIIHAAAAA!! Lapsi kyllä nautti siitä hetken kestäneestä kuravesihiekkalaatikossa konttaamisesta ja läträämisestäkin, mutta tää on vielä vähän aikuisystävällisempää. Ei tarvi kun kättä heiluttaa ja mukula pysyy tyytyväisenä. Kesän kevään ekat puolen tunnin alkuvauhdit haettiin vielä vauvakeinusta ja sen jälkeen testailtiin lautakeinua ja ”renkaa”. Kaikki jatkoon.