Katselin hetki sitten kuvia vauvan nimiäisjuhlista. Katse kiinnittyi tyttäreen, joka näytti niin pieneltä, niin hennolta, niin lapsenkasvoiselta. Viime kesänä! Oon jo ehtinyt tottua tuohon vahvajalkaiseen, yli metrin mittaiseen ja poskista kaventuneeseen leikki-ikäiseen niin, että lähes vuoden ero tuntui valtavalta. Ihan melkein mieleen hiipii ajatus, nyt se ei enää ole niin pieni, miten siitä on tullut jo noin iso… on se vaan totta, että muutaman vuoden aika onkin tosi lyhyt.

Kolmen vuoden ja seitsemän kuukauden iässä lapsemme rakastaa batmania, kätyreitä, tyllihametta, baby bornia nimeltä beibi, hevisaurusta, juha88:a, nakkeja ja vihanneksia, hapankorppua, richard scarryn iloista autokirjaa, lumen syömistä ja rikkinäistä ikean paistomittaria, jota hän pitää tablettinaan. Hän on ihastunut piirtämiseen ja värittämiseen, vaikkei edelleen osaa eikä halua piirtää juuri mitään ympyrää kummoisempaa. Paistaa kanssani croissantit, pilkkoo herkkusienet, kaataa jauhot ja taputtelee pyörykät. Voitelee leipänsä ja nostaa maitopurkin jääkaapin ovesta. Juoksee hurjistunut ilme naamallaan, etenee sekä luistimilla että suksilla, harjoittelee takaperinkuperkeikkaa, tönöttää yhdellä jalalla ja seisoo tätinsä olkapäillä. Käpertyy syliin, pyytää vauvalaulua, nukahtaa säärten silityksiin ja herää yhä aiemmin aamulla tukka pörröllään. Päräyttää ärrän, mutta vääntää ällän jiiksi. Ilmoittaa, ettei syö mitään vauvojen ruokia, vaikka poikkeaakin prismassa nyppäämään hyllystä smoothiesoseen.

Viime syksynä M aloitti päiväkotiuran, kymmenen päivän kuukausisopimuksella. Muutamat ensimmäiset viikot kului lähtönyyhkytyksin, mutta sittemmin tyttö sopeutui yllättävästi. Nykyään ei aina huomaa edes kääntyä vilkuttaan. Oletettavasti hän on reipastunut muiden lasten seuraan, mutta muuten sisarusten luonne-eroista tekemäni havainnot vaikuttaa edelleen aivan oikeilta, ja M arkailee vieraita ihmisiä kovastikin. Joskus riittää hetken seisoskelu selän takana, joskus lapsi istuu sylissäni tunnin pukahtamatta sanaakaan. Lämpiäminen ottaa aikansa, toisin taas kun kotioloissa ei naurusta, touhusta ja pelleilystä tule välillä loppuakaan.

Nuorimmainenkaan ei enää vaikuta kovin vauvamaiselta. Puolivuotiaan ryömiminen oli olevinaan suuri edistysaskel, mutta kahdelle jalalle nouseminen vasta olikin. Nyt hän oppi samaan aikaan sekä konttaamaan että kävelemään tuen kanssa, päätyen useimmiten johonkin hankalaan kiipeliin sohvanreunan loppuessa. Aivan rämäpää ei tämäkään lapsi ole, useimmiten hän toisella kädellä kuroo hetken tukea alas, sitten ilmoittaa varsin kovaäänisesti tarvitsevansa apua, tai on jopa ”osannut” laskeutua tuppaamalla pepulleen. Enin osa kopsahduksista on tainnut olla silkkoja vahinkoja, kun huomio on kiinnittynyt ihan muualle tai pöydänreunalta repsottava lehdenreuna ei olekaan tarjonnut tarpeeksi tukea. Tosiaan, kovaäänisyys. Mä en jaksa uskoa että aika on kullannut muistoja, vaan sitä kapasiteettia pikkuveljeltä löytyy huomattavasti siskovauvaa enemmän. Voi toki olla, että tällä kertaa huuteluihin ei vaan ennätä aina saman tien rientämään, joten volyymi ehtii noustakin. Toisaalta kylläkin, jos esimerkiksi unisena lupsahtavaan silmään ei huomaa vastata HETI, niin toppahaalarin saa kyllä pukea vauvalle jolla on jo täysi rähinä päällä.

Tämä hieman yli 70-senttinen ja 9-kiloinen pötkäleemme ei ihan kauheasti välitä yhtenäisistä yöunista, vaan tykkää vaikkapa nousta seisomaan, kalautella päätään pitkin sänkyä tai puuhailla jotain muuta. Rinnalle hän kyllä nukahtaa aina heti uudestaan, mutta pikkuriikkisen alkaa tympiä nämä parin tunnin pätkäunet. Omaksi vastapainokseen poitsu sitten vetääkin makeat kolmen tunnin päiväunet ja jos itse saisi päättää, vielä torkut päälle. Nyt on takana taas yksi lyhytkestoinen vaihe jolloin yökitinöihin ja konttailuihin riittää rauhottamaan myös tutti, toivoa paremmasta. Kevään koittaessa lienee kuitenkin aika johonkin vahvempaan unikoulutukseen, jos muutosta ei tapahdu itsestään. Nälkähän tuolla ei varmasti ainakaan monta kertaa yössä ole, vaikka päiväruuat onkin vaihtelevia. Välillä maistuu enemmän, välillä vähemmän, välillä kelpaa kaikki ja välillä ei mikään, rintamaitoa menee reilusti tai vähän. Aivan tavallisen epätavallista siis.

Sisarusten suhde on mukavasti ennallaan ja hyvällä mallilla. Tulevan taaperon lisääntynyt liikkuminen on toki tuonut tytölle lisää ärsytystä, pienempi kun on nyt yllättävän nopeasti paikalla tökkimässä legotorneja, repimässä kirjan sivuja tai muuten vaan paidanliepeissä roikkumassa. Toisaalta vahvistunut vauvankeho alkaa jo tarjota painikaveria, jota vielä voi pyöritellä puolelta toiselle jatkuvalla voitolla. Hiukan pitää välillä toppuutella, että kuinka lujaa olkapäästä voikaan vääntää tai jalasta kieputtaa. J:n varaukseton ihailu on toki myös hivelevää isosiskolle, kun kaikki tekeminen kiinnostaa toista, pienempi on aina valmis katselemaan ja nauraa kikattaa vilpittömästi jokaiselle M:n hauskuutukselle. Ihan pian meillä sitten onkin 4-vuotias ja 1-vuotias, ihanan hassun kuulosta!