Kylmä murha ja kuuma pihvi
Mä oon viime aikoina ollut aivan kypsä arkeen. En jaksa edes sanoin kuvailla, miten tylsistynyt ja v*ttuuntunut oon näihin seiniin ja kaikkeen ankeaakin ankeampaan kotielämään. En oikeestaan tiedä miksi, koska kaikki on pääosin ihan tavallisesti ja hyvin. Joskus vaan tulee kausia, jollon mikään ei vois vähempää kiinnostaa ja perusarki on hirvein kirosana mitä tietää. Viime päivinä asiaa miettiessäni muistin, että viime vuodenkin marraskuussa fiilis tai olla aika kamala. Vaikka kirjoitukseni marraskuun masennuksesta ei sinänsä oo järin riipivä, tuli itelleni heti hirvittävän paha olo sitä lukiessa. Lamaannus tuli tunnemuistista. Siksipä aion tietoisesti pyrkiä siihen, että tänä vuonna en kohtaa samaa, oli olosuhteet mitkä vaan. Irti on päästävä.
Hieman jotain muuta kun arkea saatiin eilen miehen kanssa vietetyllä treffi-illalla. Mun on pakko myöntää, että asia jossa oon omissa ajatuksissani vanhemmuudessa epäonnistunut, on parisuhdeaika. Toki me ollaan kotona paljon kahden ja vietetään kahdenkeskistä aikaa, mutta ilmeisesti en osaa tai ei osata ottaa siitä tarpeeksi irti, ikään kun tunnetasolla. Senkun ollaan vaan. Kaivannemme jotain muuta, ja sitä ei oo ollut tarpeeks. Edellisen kerran taidettiin olla jossain elokuussa, sitä ennen ehkä keväällä. En edes muista. Eilen päästiin sitten kahden pois, ja fiilis olikin ihan eri.
Treffi-ilta alotettiin romanttisesti pääkirjasto Metson kirjapoistomyynnistä. Mä siis haalin itelleni halpoja hömppäkirjoja miehen istuessa autossa odottamassa. Tän spektaakkelimaisen tapahtuman jälkeen päästiin sentään vähän paremmille apajille, suunnattiin syömään panimoravintola Plevnaan. Mä oon jo kauan haikaillut kunnon pihviä, ja nyt olin päättänyt sen ottaa (olin jo etukäteen sanonut miehelle, että jos alotan taas tyypillisen vinkumisen siitä, pitäskö mun kuitenkin ottaa jotain kalaa tai muuta, niin mut pitää käskee ottaan pihvi. No otin sitten pihvin). Hyvä pihvi oli, joskin lisukejuurekset oli lötköö mössöö. E söi ison pyttärin ja ruokien jälkeen olo oli sen verran tuhti, ettei jälkkäriä tehnyt mieli. Tosin kun pyörähdettiin Siperian puolella ja bongattiin Karkkimeren laarit, alko tilaa yhtäkkiä löytyyn…
Karkkeja mässytellen siirryttiin sitten tien toiselle puolelle Tampereen Teatterin Frenckeliin. Meillä oli liput esitykseen nimeltä Kylmä murha, joka oli trilleri. Ja nolostuksekseni mun täytyy myöntää, että mua jännitti mennä sinne. Taustaa: mä vihaan pelkäämistä ja kauhua, en kato mitään mikä voi olla liian jännittävää. Mun pelko alko jo Scream-elokuvista, jotka oli mun mielestä ihan hirveitä. Sen jälkeen mieleen on jäänyt Salaisuus pinnan alla, jonka näkeminen piinaa mua välillä vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin. Sittemmin ainoo erehdys on viitisen vuotta sitten katsottu Hide and seek, jonka kuvittelin olevan sopivan jännittävä aivopähkinä, mutta ihan kauheehan se oli. Nykyään nyrkkisääntönä onkin, että K16-merkityt on ehdottomasti pois mun katselulistalta. Mähän siis lopetin jossain vaiheessa jopa CSI:n ja Criminal Mindsin katsomisen, kun jaksot oli liian jännittäviä… samaten on käynyt Agatha Christien kirjoille. Että silleen. Nykyään Kova laki on hurjin sarja, mitä katson. Joten voitte kuvitella, että ”livetrilleri” sai pupun meikämandoliinon pöksyyn. Kaikeks onneks näytelmä ei ollut jännittävä, vaan melko tylsä. Loppua kohden juttu vähän parani ja oli sillä pari jännitysmomenttiakin, mutta siinäpä se. Mutta hyvä vaan, eipä lähtiessä pelottanut parkkihallissa.
Kotiin päin ajellessa satoi lunta, josta en liiemmin välittänyt, mutta koitin ajatella sen olevan tunnelmallista. Nyt pohdin sen välillä, onko ulkona majaileva kymmenen sentin hanki kaikessa kylmyydessään, märkyydessään ja vaivalloisuudessaan ärsyttävää, vai pyrinkö näkeen hyvät puolet valoisuudessa, talvifiiliksessä ja siinä, että ainakaan ei sada vettä ja tuule. Ehkä jälkimmäinen… ainakin lasta yökylästä hakiessa sen pulkkaliirailun riemu oli niin käsinkosketeltavaa, että vapaailta ja ensilumi teki tehtävänsä.
