Olen kohdannut tilanteen, jonka seurauksena on pitänyt tutkiskella sydäntäni ja palata ajassa hieman taaksepäin. Ja todeta: olen pahoillani. En ymmärtänyt.

Anteeksi mieheni. Nyt ymmärrän miten se pää vaan räjähtää, kun lapsi ei nuku.

Kun M oli vauva, oli joskus vaihe, että mä nukutin sen melkein aina. Se rauhottu mun sylissä heti, halus mun syliin jos oli jossain muualla, oli tyyni, nukahti joko siihen syliin tai mun laittamana sänkyyn. E:n sylissä se huusi ja itki. Tää koski siis nimenomaan illan nukkumaanmenoo, muulloin isänsä sylissä, seurassa ja hoidossa ei beibillä ollut valittamista. Usein mä laitoinkin lapsen nukkuun, koska niin oli helpompi. Aina ei kuitenkaan jaksanut, ja E hoiti hommaa. ”Oo rauhassa vaan, kyllä se nukahtaa.” ”Kyllä se jossain vaiheessa rauhottuu.” ”Älä menetä hermojas, se vaan on tottunut muhun, kyllä kai säkin jaksat lastas hoitaa.” Ihan ystävällismielisesti kannustin, koska ajattelin että kyllähän nyt kai se hermo kestää.

Arvatkaapa mitä. Osat on vaihtunut. Kun E laittaa M:n iltasin nukkuun, lapsukainen jää uneliaasti sänkyynsä ja ilmestyy näkyviin seuraavan kerran aamulla. Kun mä laitan sen nukkuun, riiviö ilmestyy näkyviin noin kahden minuutin päästä kikattaen. Nukkumaan laittaminen ja huoneesta ilmestyminen toistuu noin viissataa kertaa, vaihtelevasti huudon, riehumisen, juoksemisen, nauramisen ja muun sellasen välillä. Kunnes molemmat on uupuneita ja vihdoin pienempi nukkuu ja isompi itkee. Että miten se menikään? ”Oo rauhassa vaan, kyllä se nukahtaa.” ”Kyllä se jossain vaiheessa rauhottuu.” ”Älä menetä hermojas, se vaan on tottunut muhun, kyllä kai säkin jaksat lastas hoitaa.” Hermo kestää? Siis ei **ttu kestä.

Riipii päätä, et osaa, surkimus. Riipii sydäntä, etkö jaksa, surkimus.

Huoh. Tänään vielä iltavuoro, voi olla että lapsi valvoo tasan niin kauan kunnes nukahtaa ihan mihin vaan. Tuntuu, että parempi olla edes yrittämättä.

Niin, että sori. Ystävällismielistä kannustusta se vaan.