Niistä harvoista sarjakuvista joita luen, Jere on paras. Se nauratti osuvuudellaan jo teini-iässä, samat asiat kolahti lapseen ja vanhempiin. Näin on edelleen, hauskoja on. Mun lisäks meidän vanhemmatkin tykkää, ehkä ne löytää niistä jonkun verran tuttuja tilanteita:
Ja kaiken lisäks, kun taas odottaa jotain huumoripläjäystä. Sitten siellä on tämä. Joka taas osuu sekä äitiin että tyttäreen.
Just niin.
Käytiin tänään pyörähtämässä Haiharan taidekeskuksen Wanha Haihara -päivillä. (Ootteko muuten ikinä ollut missään ”vanhassa” tapahtumassa, jota ei kirjotettais wanha?) Kyse ei ollut mistään ihan lähiaikojen vanhasta, vaan…
jotakin keskiaikaista vanhaa. Siis wanhaa.
(Lähtiessä harmittelin, kun en enää jaksanut kaivaa kameraa laukun pohjalta, enkä saanut kuvaa söpöstä keskiaikamekkolapsesta. Mutta kas, viimeisimmän kuvan oikeessa reunassa hän kuitenkin punaisessa mekossaan kiiruhtaa.)
Tosiasiassa merkittävä syy käyntiin oli se, että oon asunut lapsuuteni ihan noilla kulmilla. Kartanon alue on siis varsin tuttu, epävirallisesti. Mitään taidekeskuksia tai muita tapahtumia ei siinä vanhojen talojen ja maakellareiden välissä juostessa ehtinyt huomata, mutta kaunista paikkaa yhtä kaikki. Nykyään asuinympäristö on pitkälti lähiöitynyt, silloin aikoinaan ”lähiö” kuvas mulle valkoisia rivitaloja, koivureunaisia kujia, aukeita puistoja ja uimarantaa. Ei kerrostaloja ja parkkipaikkoja. Jotain on kuitenkin Kaukajärvelläkin ennallaan, ja sen halusin nähdä.
Kartanon takaa alkaa jyrkähkö alamäki järvelle, on niitä koivujakin. Kyllä kuulkaa mieli ehti levätä, kun askelsi samaa mäkeä alas ja puiden välistä aukeva järvi tuli enemmän ja enemmän näkyviin.
Vaikka en nytkään asu tuolta kaukana, käytännössä lähes kivenheiton päässä vain saman järven toisella puolella, on juuri tämän puolen näky se lapsuusnäky. Koiranuittopaikalla tosin kahlasi tällä kertaa pari kaksijalkaista. Tässä samalla paikalla kuitenkin.
Varsin kesäinen päivä siis, ja sehän tuntuu jatkuvan. Liika keskipäivän aurinko ei vaan sovi mun hipiälleni, välillä pitää poiketa sisälläkin. Äsken vielä puuhastelin takapihalla ja herättelin sisäistä kotinikkaroijaani, siitä lisää myöhemmin. Positiivisena ennakko-odotuksena voin kertoa, että tällä kertaa nikkaroijalla pysyi luottavainen fiilis loppuun asti. Lupaavaa.
Eikä sen kurjempaa päivää oo näkyvissä: juuri ehdin pohtia, jotta mitähän sitä tänään söisi. Ja niin ovikello soi, E:n isä poikkesi mökkimatkaltaan ja tyrkkäs syliin vasta savustetun lohen. Ei huono! Vaan herkku!
Aurinkoista päivää kaikille!
