Aivoissa liikkuu…. eeeei mitään, eiii mitään. Kaikki varmasti muistaa tän parikymmentä vuotta vanhan Kummeli-tangon, joka mulla soi päässä vähän väliä? Ai ei. Hmm.

Uneliasta on, väsynyttä on. Ei loputonta pimeyttä, ei tajuntaa vievää haparointia, ei jatkuvaa sumua. Mutta ihan vaan yleistä hohhoijaa-oloa. Saan unta määrällisesti tarpeeksi, yöt kestää hyvin sen 8-9 tuntia, voipi varsinaisten nukahtamisen ja heräämisen väliin jäädä enemmänkin. Mutta kun tunnit jaetaan kolmeen, neljään tai viiteen eri pätkään, ei kroppa ja pää ihan pohjamutia myöten ehdi levätä.

Vauveli nukkuu pisimmän yöunipätkänsä heti alkuun, eli noin kello kahdeksasta puoleenyöhön. Sen jälkeen hän syö vaihtelevasti parin tunnin välein. Joskus kolmen, joskus yhden. Järkeväähän voisi olla laittaa vauva yöunille vasta kun itekin menee jotta olis mukana myös siinä pisimmässä pätkässä, mutta en jaaaaaaksa olla jonkun lapsen kanssa loppuiltaan asti. Tällä mennään. Öisin poika kuitenkin onneksi vain syö ja nukkuu, joten voin itsekin aina jatkaa nukkumista kunhan tyyppi saa maitohanan suuhun. Ei siis onneksi tarvi kuluttaa öitä kanniskelemalla itkevää pienokaista tai muutenkaan valvoskella hyssyttelemässä. Päiväunia hän nukkui vastasyntyneen unia lukuunottamatta melko kehnosti: joskus vartin, joskus puoli tuntia, pari kertaa vahingossa tunnin. Tiedettiin kyllä, että esikoisen tiukan yhtenäiset viisituntiset päiväunet oli harvinaislaatuista herkkua, mutta kyllä tuommoinen pätkiminen oli hiukan rasittavaa. Nyt parin viikon sisään on onneksi ilmestynyt uusi ääni kelloon, ja päivän ensimmäiset unet on kestänyt 2-3 tuntia, parit muut unet sitten sitä puolen tunnin tai tunnin luokkaa. Kelpuutamme tämän.

Ja sitten se toinen lapsi. Joka vauvan syntyessä nukkui hyvin omassa sängyssään. Ja sitten alkoi taas änkeä meidän sänkyyn. Ja sitten nukkui taas hyvin omassa sängyssään. Ja sitten alkoi joka yö herätä vessaan. Ja tulla meidän sänkyyn. Ja nukkua omassaan. Ja nousta ylös ja mennä sohvalle nukkumaan. Ja olla omassaan. Ja hypätä oletetuilla vessakäynneillä mun kanssani. Ja itkeä jonkun perään. Ja nukkua mun kanssa sohvalla. Tai mun kanssa sängyssä. Tai rauhassa omassa sängyssä. Tai isin kanssa sohvalla. Viimeisimmät kuulumiset on useampi katkeamaton yö omassa sängyssä. Mutta että kyllä täällä usein ihan yksi tai kaksi aikuista heräilee tai valvoo yhden tai kahden lapsen kanssa. Mitäpä muuta.

Sit vaan juuaan kahvia ja koitetaan saada jotain liikkuun aivoissa. Vaikka ihan ookoohan tää tilanne vissiin noin niinkun keskimääräsesti on, sentään nukutaan.

Ja hei, mistä tietää, että äitsykkä ei oo lainkaan rikkipoikki? Se menee ottaan vaunuissa nukkuvasta tyypistä kuvan silläkin uhalla, että se herää! Eikä ees heränny.

Blogi päivittyy, kun päivittyy…