Jos vastasyntyneen vauvan aiheuttamia hellyyspuuskia ei lasketa, on meidän lapsella mun mielestä menossa just nyt ihan paras ikä. Vauvatkin on ihania, pientä käärylettä on ihana sylitellä, lapsi on aina ollut rakas jne, mutta kyllä taaperon kanssa elämä on sekä ehkä helpompaa että hauskempaa. Tai oikeestaan vauva-aika oli ihan jees sinänsä, että laps pysy paikallaan, söi lähinnä maitoo, nukku paljon ja kulki mukana nukketyylillä (puetaan, kannetaan, on paikallaan). Nyt taaperonkin kanssa on päinvastoin kiva, kun M syö ite, liikkuu ite, touhuaakin ite ja jopa jonkun verran kommunikoi ite. Välivaihe oli kaikista vaikein ja rasittavin, eli se kun vauva alkaa muuttua taaperoks. Teoriassa hän voi liikkua ite, mutta liikkuminen on hidasta, epävarmaa ja ”kannattavaa” vaan puhtaissa sisätiloissa. Teoriassa hän voi syödä ite, mutta se on karseeta sotkemista ja loppujen lopuks laps ei kuitenkaan syö riittävästi. Teoriassa hän voi touhuilla itekseen, mutta koko ajan pitää kuitenkin olla vieressä kattomassa mitä se syö, mihin se kaatuu ja mistä se saa sähköiskun.

Välivaihetta ennakoiva ”kai se hetken tossa itekseen pärjää…” perus.

Mutta tosiaan nyt, miten kivaa onkaan. Koko aikaa ei tarvi olla lapsessa kiinni, ja oleminenkaan ei oo vaan sylissä heijausta tai epämäärästä lelujen heittelyä. Voi mennä ja tulla ihan ihmisen eikä makuupussipötkelön kanssa, ja ylipäätään kaikki tekeminen on jotenkin… järkevämpää. Kuten oon kirjottanut, on mukava kun laps on hyvällä tavalla omatoiminen. Lähes parivuotiaan kanssa voi jo suunnitella vaikkapa kesäks jotain oikeeta tekemistä, sen sijaan että kantaa vauvan paikkaan x, on siinä hetken ja sitten kantaa sen pois. Kesäretki noin niinkun typistettynä…

Ja mikä vielä hauskinta, kohta M oppinee jutteleen. Vielä ollaan edelleen muutaman sanan vaiheessa, mutta edistystä tapahtuu. Jutusteleva taapero se vasta hauska onkin, joten kun se on vielä vasta tulossa ja nyt jo on niin kivaa, niin miten kivaa sitten tuleekaan oleen! Huippua.