Päiväni taaperona

Millaistakohan mahtaisi olla 2-vuotias? Viime päivien perusteella ehkä tällaista.

”Herään yöllä kolmen aikaan. Äh, ei huvita nukkua yksin. Hmm, kokeillaas: ”äitiii? äiti tuukko tänne? äitii? äiti oikeesti!” Jaha, mitään ei tapahdu, ite pitää taas mennä. Aika hyvin osaa ihan pimeessäkin mennä tätä tutuks tullutta reittiä. Moi äiti, kuiskaan vähän. Jes, se nosti mut väliin. Aionpa nukkua ite ihan sikeesti mut kääntyilen sillain sopivasti, että saan tökittyä päällä isiä ja jaloilla äitiä. Hyvin maistuu uni! Klonk, tässä sulle vähän takaraivoo.

Kello on puoli yheksän! ”Heätyyys! Heää äiti! Älä nouse. Isi-kuuta, noustaan ylös. Isi nousee, äiti ei nouse. Nukuitko hyvin?” Taptaptap, läpsytän olohuoneeseen. ”Hauan muohahahaa. Hauan!” Nyt mua käsketään hakeen alusta muovailua varten. ”Ai tääkö? Missä se on? Missä? Täälläkö?” Ihan kun en muka huomais että se on taas keskellä lattiaa. Pian onkin aamun ekan huijauksen aika, en haua puujoo. Syön hyvällä halulla kuitenkin, on vaan hauska sanoo ensin ei, ei, en haua. ”Laitakko isi kahvia? Isi juo paljon kahvia. Mää en juo.”

Kauheeta notkumista, lähettäis jo puistoon. Ryyppää tota kahvia tossa vaan, onneks on duploja ja oon saanut tahtoni läpi, kaikki legopussit on avattu. Ihana kaataa nää kaikki keskelle lattiaa! Hei nyt toi hakee mun haalarin, ”mennää puistoo. Muita lapsia.” Ai niin, muista repliikit: ”en haua haajalia, en haua pipoo, en haua tumppua.” Hyvin tuli ulkomuistista samalla kun seison paikallani, annan pukee ja katon viimeset silmäykset lastenohjelmista. Mikäs seuraavaks tulikaan? Ai joo. ”En haua hattaisiin, hauan kävellä”, ja näin mut nostettiin rattaisiin. Selkänoja onkin valmiiks alhaalla, tietty koska ”hauan olla vauvana”.

Puistosta kotiuduttua isikin on tullut kotiin. Oon aika kohtelias mimmi, kysyn heti ”oliko kivaa punttisalilla?”. Isi kertoo jotain juttuja, joista ei äitin kanssa kauheesti tajuta. Kuuntelen silti ja kommentoin, aha, aijaa niinkö, sellatta. Ennen lounasta muistan taas hyvin ilmottaa etten halua syödä, ja sit syön koko lautasellisen. Sinnikkäästi noi tota riisiäkin tyrkyttää, vaikken melkein ikinä syö kun kanat ja vihannekset. Salaman nopealla liikkeellä napsin parsakaalit äidinkin lautaselta, mites tän seivais? ”Oho, hävis!”, ihmettelen silmät ympyrällään. ”Kiitooos. Hauan pattillin. Ei väsytä yhtään mitään, en haua yhtään nukuta.” Tänne sitä näköjään jouduttiin kuitenkin, onneks aina luetaan kirja ja lauletaan laulu. Pyydän päiväunivakiot, Ihahaan, Hämä-hämä-häkin ja Sammakon se loikki. Illalla aion vaatia laulaan jääkiekon maalilauluja, ainakin Hunajata hunajata ja Patasydän. Osaan laulaa niiden kertosäkeet itekin, oon oppinut kun selaan isin puhelimesta youtubee. Mut nyt on päiväuniaika, täytyykin esittää väsynyttä niin pääsee rauhassa omaan sänkyyn.

Äiti ja isi varmaan luulee että aion nukkua, mut enpä aiokaan. Nyt lähtee soolot! ”Jänis istuu maassa, tookkuen! TOOKKUEN! Mikä sullon jänö, kun et hyppele. hyppele, hyppää pois, hyyyyyppppääää POOOOOOIS. Jänis istuu maassa, jänis istuu maassa, istuu MAAAASSSSAAAA. Hämähäkki kiipes langalle, tuli sade hankka, hämähämähei, muujamuujahainen, keko komea, hämähäkki soittaa viuluAAAAAAAAA. Ei väsytä, ei yhtään mitään väsytä.” Hienoo, ei tarvinnut kun vajaa tunti mesota niin pääsin pois nukkumasta. Vähänkö vedän väsyraivarit muutaman tunnin päästä. Mut nyt ei ehi, äitillä on näköjään tietokonehommia, mullakin on omaa aikaa. Mitähän luvatonta sitä keksis?

Keittiössähän on kauheesti kaikkee kivaa. Käteviä nää uudet jakkarat, kun mäkin saan näitä siirreltyä ja kiivettyä päälle. Harmi vaan etten tajua vielä ihan salassa tehdä kaikkee, vaan ilmiannan itteni lähes aina. ”Äitiiii, mää kaajan sokeia!”, ”Äitiii, mää löysin sasset!”, ”Äitiii, mää painelen nappeja!”. Näähän on hauskoja nää laatikosta kaivetut cd-levyt, menee tosi kivasti tänne leivänpaahtimeen. ”Ei oo M tuhma, olen kiltti tyttö.”

Näin tää päivä kuluu. Teen kymmenen kertaa muumi-palapelin, välillä väitän etten osaa vaikka oikeesti osaankin. Iltaohjelmaan kuuluu myös temput, laitan kädet lattialle ja ponkasen jalat ilmaan. Välillä hypin tässä asennossa yhellä jalalla ympyrää ja pyörähdän kyljen kautta ympäri. Ja huomaan meinaa heti jos mua ei katota, välillä täytyykin todeta aika tiukasti, ”katso minua äiti! katso minua isi!”. Touhuihin tulee lopetus heti, jos joku lähtee kodin mystiseen paikkaan eli vessaan. Äkkiä perään! Ai niin, täällä täytyy kannustaa, ”kokeile äiti tulisko pissa. Kokeile nyt vaan.” Näinhän mullekin aina sanotaan.

Illalla on tutut rutiinit, juoksen pyjamaa pakoon vähintään neljä kierrosta keittiön ympäri ja piiloudun sitten pöydän alle. Iltapalalla haluan ja en halua sitä ja tätä. Lueskellaan lelulehtee ja maiskutan samalla sapuskat pois, kiitooos. Hampaita pestessä lauletaan Tiku ja Taku, äiti eläytyy ja pelleilee vähän liikaa ja köhin hammastahnaa naurun seasta. Yhtäkkiä muistan vielä keksiä, että hauan piitää tusseilla! Koskahan ne tulis sieltä jemmasta pois, enhän mää piirtänyt paperin lisäks kun vähän pöytään, käsiin, paitaan ja housuihin. En jää edes kuunteleen vastausta kun on kiire sännätä kirjahyllylle, iltasadun valitseminen on tarkkaa puuhaa. Pitkällisen pohtimisen jälkeen otan tän saman Babarin, kun joka ikinen ilta muutamien viikkojen ajan aiemminkin. Lukemisen ja laulamisen jälkeen täytyy varmaan ruveta nukkuun, vaikka sinnikkäästi useemman kuukauden ajan yritin sännätä sängystä pois, niin ikinä en saanut jäädä valvoon. Tylsää. ”Halitaan, hyvää yötä äiti-kuuta.” ”