Palkitseva yleisö
Vanhaa ilmaisua lainatakseni: mä en ollut kärkipäässä siinä jonossa, jossa jaettiin taiteellista silmää. Jotain ilmaisun saralta osu mullekin, rytmitaju on hyvä, kädet ja jalat menee tanssissa ja jumpassa koordinoidusti oikeeseen suuntaan, kirjallisuuden puolella kirjoitetut sanat soljuu joskus hyvin kohdalleen. Soitanta lähtee harjoitukseen nähden ihan kohtuullisesti, laulutaito on jo miinuksen puolella. Aivan täysin tuuliajolla oon sitten sen suhteen, mitä tulee piirtämiseen, maalaamiseen ja – muovailuun.
M sai synttärilahjaks valtavan hienon muovailuvahasetin, ja sisäpäivätylsyyksissä se on kaivettu esiin. M:n suurinta hupia on haistella muovailuvahoja, leikellä niitä muovisaksilla ja litistää kaikki värit kasaan. Mä oon välillä yrittänyt oikeesti muovaillakin jotain mutta ei auta, oon surkea. Onneks 2-vuotias ei oo kovin kriittinen, vaan kaikki on hianoo.
Jotain voitte päätellä siitä, että tää oli mun onnistunein tekele:
”Konna! Hiano!”
Sit panostin vielä toiseenkin:
”Pupu! Hiano pupu!”
(Yrittäessä ottaa parempaa kuvaa, kävi miten lapsen kanssa aina käy: 
kuinkahan monta kertaa menis hermo tohon hajottamiseen, jos oikeesti tekis jotain hianoo?)
No, siihen tais sit loppua mun ”taidot”.
”Käämme!” ”Niin on! Onko hieno?” ”Joo…”
Loppuhuipennus, jonka tunnistamisesta oon kylläkin ylpee:
”Sammakko! Loikkii pois!” *tumps pläts*. Oli varmaan jo liian hiano.