”Sä oot ihanan normaali”

Täytyykin kirjottaa vielä ajatuksesta, joka edellisen kirjotuksen myötä tuli mieleen. Kirjotin Äiti-tekstiin, että ”–ajattelin jonkun juhlavan Äitiyden valtaavan mut. Ei siinä niin käynytkään, samanlaisena pulliaisena tässä elämää jatketaan.” Jonkinlaista valtausta tais odottaa myös aika moni muu, sillä oon tässä muutaman kuukauden aikana saanut tällasia kommentteja:

”Mä pelkäsin että susta tulee vakava ja tylsä, mut onneks ei tullut”

”Sä oisit hyvin voinu hurahtaa sellaseen mammalandiaan”

”Sähän puhut muustakin kun sun vauvasta”

”Tosi hienoo, että oot pysyny samanlaisena”

”Sä oot ihanan normaali”

Nää sanottiin siis kohteliaisuuksina, ja sellasina ne itekin mielsin. Hmm. Ilmeisesti oletus siis on, että kaikki (tuoreet) äidit on jotenkin ärsyttäviä hössöttäjiä, joilta katoo maailmasta kaikki muu kun oma vauva, joitten kanssa ei jaksa jutella eikä niitten kanssa viitti olla. Aika kiva kollektiivinen käsitys! En tiiä mitä ite ajattelin sillä juhlavalla äitiydellä, ehkä kuitenkin enemmän jonkinlaista tunnetta kun vauvahössötystä.

Mistähän oma normaalius sitten johtuu. Oonko pysynyt samanlaisena? Oon ja en. Toki käytännön elämä on muuttunut, mutta entä minä. Ystäväni kirjotti fb-päivityksen, jonka tunnistan omallekin kohdalle:

”Sitä on yrittäny vakuutella itselleen ja muille, etten minä mihinkään ole muuttunu lapsen myötä. Ja paskat; oonpas muuttunu! Mutta omasta mielestäni enimmäkseen parempaan suuntaan. Olkoon muut mitä mieltä tahansa, niin ainakin oon [nimi] myötä onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan ennen.” (lupa tämän lainaamiseen luonnollisesti kysytty)

Luulen omallakin kohdalla käyneen näin. Aiemminkin oon ollut ihan ilonen, positiivinen ja maailmasta pitävä ihminen, joskin toisaalta myös varsin helposti ärsyyntyvä, kyyninen ja laiskanpulskee tyyppi. Nyt kuitenkin tuntuu, että omassa elämässä on seesteinen ilo, ja elo on just niin tasasen ihanaa ja ihanan tasasta kun oon toivonutkin. Mulle äitiys lienee siis rauhallista onnea ja iloa. Mulle äitiys ei ilmeisesti oo sataprosenttista Äiti-vauva-suhdetta. Ei, taas tulee ”paitsi”. Äitiys on mun ja vauvan välillä sataprosenttinen äiti-vauva-suhde! Mutta mun elämä ei äitiyden myötä oo sataprosenttisesti vauvaa. Mahtuu siihen edes muutaman prosentin verran myös muita ihmisiä, asioita ja kuulumisia. Tai no joo, niin kauan kun en jaksa raahautua yliopistolle niin mulla itellä ei oo kauheesti muita päivittäisiä kuulumisia, mut toki muilla ihmisillä on omia ja maailman asioita, ne kiinnostaa mua ja haluan niistä keskustella.

Ennen M:n syntymääkään en jaksanut kauheesti innostua hurahtamisesta. Mun sisko kippas meille kätevästi kaikki 1-vuotiaan tyttärensä vaatteet ja tavarat, joten ei tarvinnut säheltää niiden hankkimisen kanssa. Muutamien vauvojen kanssa olleena koin parhaaks olla myöskään suunnittelematta juuri mitään, varsinkin kuulopuheiden perusteella ne kaikki hyvät ”meillä tehdään/ei tehdä varmasti näin” menee pieleen kuitenkin, joten mottoina on tässä taloudessa ollut sekä ennen vauvan syntymää että sen jälkeen ”aika näyttää”, ”kokeillaan jotain” ja ”jaa-a”.

No niin. Mä siis ilmeisesti oon samanlainen kun ennen, ihan normaali ja kaiken lisäks vielä hilpee, hauska ja juttelevainen tyyppikin. Hienoa! Mutta vähän kurjaa tästä tekee se, että tää on ilmeisesti olevinaan poikkeuksellista ja poikkeuksellisen hyvä juttu. Kaikuu vähän ikävästi siltä, että vauvaan ja vauvamaailmaan uppoutuvat äidit on jotenkin mälsempiä ja kurjempia tyyppejä, jotka paheksuttavasti unohtaa sekä itsensä että muut. Täytyypi myöntää, että itelläkin on saattanut ennen olla pieni ajatus, että vaikka vauva varmasti on valloittava, ois hyvä pitää elämässä muitakin asioita. Oon edelleen sitä mieltä, mutta! Oma vauva vaan on valloittava! Sen kanssa eläessä aika hemmetin helposti unohtaa kaiken muun! Muiden ihmisten käyntöissäuuspoikaystäväteinhyvääkinkkupiirakkaablaablöö voi tuntua vähän yhdentekeviltä sen rinnalla, että itellä on elämässä ihan kokonaan uusi ihminen joka vielä on oma jälkeläinen, puoliks musta kasvanut! Mä en salli sitä, että näin ajatteleva ihminen dumpataan piireistä tai että sen ajatellaan olevan tylsä, muita huomioimaton ja joku, josta ”tuli just sellanen”.

Lopputulos: äitiys muuttaa ihmistä tai ei muuta. Ja kaikki kelpaa.

PS. Tämä ei ole mikään moitepuhe niille ihmisille, joilta mm. alun lainaukset on peräisin. Ajattelinhan ne itekin positiivisina kommentteina, olette ihania. Muut ajatukset asiasta alko heräillä niistä ihan yleisesti.