Sano se sana

Joku aika sitten kirjotin puheen kehityksestä. Onko kuukaudessa tapahtunut muutosta? On ja ei. Tyyli on sama, määrä eri. M käyttää edelleen lopputavuja, mutta muutaman valitun sijaan hän sanoo ne jo lähes kaikesta. Oikeesti ”kaikki” tarkottaa tietysti lapsen osaavan satunnaisia sanoja, mutta äidin mielestä kaikkea.

Etenkin toistamalla tavuja tulee kyllä oikeesti paljon. ”Meetkö istuun sinne pulkkaan?” ”Kaan”. ”Otatko legoja?” ”Koja”. Mun ajatuksissa kielellisyys liittyy läheisesti asioiden ymmärtämiseen ja ajatteluun. Näin pienellä se on kai sitä, että alkaa osata yhdistää sanoja. Jos sanon M:lle, että laitetaan peitto päälle, hän sanoo ”to. -kkuu!” (nukkuu, kirjotusasu jäljittelee sitä että alkutavulla on äänetön paino josta seuraa kaks kovaa konsonanttia. Selkis?) Voi miten hän on viisas lapsi! Kaksi sanaa, melkein! M myös tunnistaa monta sellasta juttua, jotka osaa nimetä oikein. Mikä toi on? Tu (lintu). Mikä toi on? Ko (sammakko). Mikä toi on? Tiä (kynttilä). Mikä toi on? Ukko (lumiukko). Mitä tossa on? Pää (leipää).

Yksitavusten sanojen (ei! Tai pitkäks tavuks venytetty eeeeiiiiii) lisäks M osaa muutaman sanan kokonaan tai lähes kokonaan oikein. Näitä on ainakin pappa, kukku (kurkku) ja usein ruuan jälkeen pontevasti tulevat ”poppu! tiitti!”. Loppu/poppu todetaan myös, kun käännetään kirjasta viimenen sivu ja takakansi.

Alottelevan puhujan suuhun sopii kovat konsonantit, mut eka pehmeenkin konsonantin sanatavu on tullut. Se on tietysti ”mmi”, eli mummi. Pari kertaa on tainnut sanoo sanan kokonaan.

Mutta entäpä sana koira. Miten voi olla ihmiskunnalla niin mahdoton sana kun koira! Mähän en suostu puhuun hauvasta tai haukusta, koira on koira. Mutta ei toivookaan, että M tapailis yhtään sinne päinkään. Ehei, kun jossain näkyy koira, se on pelkkä ”vuhvuhvuh”. Ilmeisesti lapset on ohjelmoitu jotenkin niin, että koiralle on pakko keksiä joku löllö kiertoilmasu. Olkoon sitten vuhvuhvuh.

Viimein kuitenkin yks sana on ylitse muiden. Ei tiedetä mitä se tarkottaa, vai tarkottaako se kaikkee. Ehkä varhainen mielikuvitusystävä? Hän on kaikkialla. Hän on kaikessa. M:n lempisana. Hän on TUIJA. Tuija! Tuija! Tuijaaaa! Tuijjjjja! Tuijan voi sanoo ihan millon vaan ja missä vaan, käy aina. Käytännöllinen varsinkin sillon, kun kyllästyy inttämiseen. Me tietysti yritetään välillä saada M sanoon millon mitäkin, sano tää, sano toi, sano näin, sanosano. Muutaman kerran M on vaan hiljaa tuijottanut takasin ja todennut sitten, että TUIJA. Paitsi tietty sillon, kun kehottaa sanoon… tuija.