Tieteen ylin opetus

Eli palasin yliopistolle. Oon ollut läsnäoleva opiskelija heti M:n syntymästä lähtien, opintoja kun pitäis saada eteenpäin. Suunnitelmissa oli kuitenkin vähän kiivaampi tahti kun tentti per lukukausi, eli on kevätkirin paikka. E:lla on nyt lomapäiviä, joten mä käytin tilaisuuden hyväks ja niittasin itteni kirjastoon tiiliskivi nenän alle. Hienoisia käynnistysvaikeuksia esiinty, tosin karkaileva ajatus ei varsinaisesti oo ihan täysin uus asia muutenkaan. Vauhtiin päästyä tuntu kuitenki mahtavalta pureutua lainsäädännön ja hallinto-organisaatioiden koukeroihin ja tuntu jopa, että keskittymiskyky on ihan uutta luokkaa. Niinpä niin, enpä olis uskonut että enää ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tenttikirjaa vois lukee hymy huulilla innosta puhkuen. Tai ainakin sisäisesti hymyillen.

Oon joskus kuullut, että ennakko-odotuksia vasten lapselliset opiskelijat on yleisesti ottaen tehokkaita ja aikaansaavia. Tällä minimaalisella kokemuksella uskaltaisin ehkä sanoo, että niin varmaan usein on. Mä oon aivan valtavan laiska ihminen, ja suunnilleen jokaisen homman kohdalla mietin tekeväni sen kohta, huomenna, kohta, parin nettiselauksen jälkeen, ens viikolla, sitten joskus, ens kerralla. Nyt kun tietää että seuraava mahdollinen tilaisuus on joskus määrittelemättömänä aikana, on pakko tarttua toimeen sillon kun voi. Ja tehtävä se. En tiiä millon oisin edennyt tenttiluvuissa niin tehokkaasti kun tänään, kun tiedossa oli, että ei oo mahdollista ees suunnitella lukevansa ”tässä joskus”. Tässä joskus kun jaloissa pyörii yks tyyppi, jolta ei paljon keskittymistä vaativaa rauhaa heru.

Pakko myös sanoo, että oli huomattavan mukavaa pyöriä ihan eri ympyröissä ja ihan eri asenteella kun miten nää päivät muuten menee. Ei sillä etteikö vauvan kanssa hengailu ois edelleen ihanaa ja teoriassa mulla ei oo siitä kiire muualle, mutta kyllä mieltä pitää ihan eri tavalla pystyssä tehdä myös muuta. Ymmärrän ja tiedostan hyvin, ettei kaikilla kolmen vuoden kotihoitoäideillä oo kyse vaan siitä, että ne haluaa olla sen koko ajan kotona eikä töissä, mutta luulen ettei monta lapsivuotta peräkkäin kotona oo mua varten. Sinänsähän tää ei oo nyt edes ajankohtasta koska mun opiskelu on kesken ja lisää lapsia ei oo pukkaamassa perään, mutta jonkun verran on kai hyvä ajatella tätäkin etukäteen. Joskushan oon ollu auvoisasti sitä mieltä, että voin/haluan olla kotona vaikka kuinka monta vuotta peräjälkeen, mut muutamistakin syistä oon jo ennen omaa lasta tullut toisiin aatoksiin. Tällä hetkellä tuntuis parhaalta ja molemmille mieluisammalta, että sekä minä että E ollaan kotivanhempina osamme aikaa. Hyvältä tuntuu kuitenkin myös se, että nyt ei tarvi tarkempia pohdintoja.

Ja vaikkakaan en tänään erityisesti ajatellut olevani ”opiskeleva äiti”, tein silti yhden symbolisen eleen joka selvästi poisti mut (koti)äitiareenalta. Laitoin kaulakorun! Aiemmin pidin käytännössä aina jotain helyä kaulassa, ja alkuun koitin tehdä niin edelleen. Tulipa vaan huomattua, että kun suuren osan päivää sylissä on se sama tyyppi joka tarttuu ja laittaa suuhunsa kaiken mihin ylettyy, on kaikille mukavinta kun hetkeks luopuu ketjuista. Äitiys myös puski pintaan, kun kodin lähestyessä tunsin olevani koko ajan malttamattomampi päästä nappaan M syliin, ja oletin että se on kovastikin kaivannut mua ja ykköstuotetta maitoo… ja sitten kotiin päästyä kökötin täällä yksin maitoineni kun isä ja tytär huiteli ties monettako tuntia pitkin kyliä.

Tästä on siis kaikin puolin hyvä jatkaa!