Tunteiden kirjo

Taas on menty pyörremyrskyn lailla laidasta toiseen. En tiedä onko se jälleen joku hormonitaso vai onko se vaan se oma luonne, mutta kyllä maailmaan mahtuu.

Viime viikolla, ensin tuli raivo. Kammottava aamuraivari liian vähistä unista ja liian paljosta hiuksista repimisestä, viimenen hermosäie napsahti vihdoin poikki ja se näky ja kuulu sekä M:lle että E:lle. Siitä hetki nukuttua ja lauhduttua, alko kyynelehtiminen. M kömpi syliin ja E kieto kädet ympärille, ensimmäisenä tuli tässäonnion-itku. Hetken päästä, pyykkejä ripustaessa, yhtäkkinen mäenjaksa-itku. Sitä seuras aamuhuudon puiminen ja hysteerinen huonolla omallatunnolla höystetty mäoonhirviö-itku. Kun siitä selvittiin, luulin olon jo tasaantuneen, mutta eipä siihen tarvittu kun oman äidin ilmoitus ”mä ostin näitä sun lempisämpylöitä”, kun mäenansaitse-itku otti vallan.

Viikonlopuks oli sovittu ilta ulkona kavereiden kanssa. Hyvä kun pysyin housuissani, niin kupliva riemu ja vapaus mut valtas jo aamusta! Ooh, yöelämä tarkotti jotain muutakin kun pinnasängyn vieressä kökkimistä. Ihan mahtavaa mennä, olla, tulla, herätä itse hiljaisuudessa. Aamun yksinäisyydessä oli tyyntä. Ja kun hain M:n, sen hymy kasvoilla ja takaraivon hiustupsu mun poskea vasten tuntu entistä suloisemmilta. Tiedätte kyllä millä sanoilla sitä kuvataan, kun painaa oman rakkaan lapsen pienen vartalon omaansa vasten. Hellyyttä, olen taas kotona.

Eilen illalla ajelin kaverin luota kotiin. Tihkusateesta huolimatta illassa oli jo ajatus vaaleasta kesäyöstä. Kesärenkaat rullas alla, laitoin radioo kovemmalle ja hoilotin voimalla mukana. Kevyt olo. Ihania ihmisiä odottamassa kotona, ihania ihmisiä elämässä mukana muutenkin. Eloa ja oloa yksin ja yhdessä. Nauroin ääneen, kun radiossa laulettiin ”miljoona, miljoona vuotta oon onnellinen”.