Uhkaavaa esimakua uhmasta

Puetaan housut. Eeeeiiiiiii. Vaihdetaan vaippa. Eeeeeiiiiiii. Riisutaan haalari. Eeeeeiiiiii. Tässä on ruokaa. Eeeeeiiiiii. Lapselle ominaiseen tyyliin myös kehonkielessä on käytössä vaan ääripäät. Joko hän leikkii ylikypsää spagettia ja lojuu lattialla muodottomana möykkynä, josta ei saa otetta, tai sitten vuorossa on rautatolpan esittäminen, jollon pienet käsivarret ja jalat jännitetään äärimmilleen pingottunutta vartaloo vasten.

Apua, ja uhmaikä on vasta edessä. Onneks sentään saa tällasta alkuvarottelua, ehtii terottaan itellekin että pinnaa on punottava pidemmäks. Omina hyvinä päivinä ei haittaa vaikka toinen kuinka kiukuttelee, huonoina menee hermo heti. Tietysti niinä huonoinakin on ainakin useimmiten muistettava, että ite on aikuinen. Aikuinenhan tarkottaa tässä tapauksessa rauhaa, lempeyttä ja taistelutahdon vastaanottajaa. Välillä silti tuntuu, että ykkösvaihtoehto kasvatusmetodiks on vaan karjua takasin että KYLLÄPÄÄÄÄS.

Jonkinlaista kasvun ja kehityksen makua on myös rajojen kokeilussa. Esimerkki: M menee kukkaruukulle, vaikka on monesti sanottu ettei multaa saa repiä. M katsoo kohti, tuijottaa silmiin ja hitaasti ottaa nyrkillisen multaa ja tiputtaa lattialle. Jos/kun sanon jotain, ei tapahdu muuta kun hetken tauko ja sitten sama uudestaan. Yks kourallinen, toinen kourallinen. Jos lähen kohti, heitetään pikavauhtia useempi kourallinen, vielä virnistellään ja äkkiä pakoon. Selvästi lapsi siis haluaa nähdä, mitä minkäkin asian seurauksena tapahtuu, ja etenkin mitä tapahtuu jos ei teekään niin kun käsketään. Vähän hakusessa on miten ton ikästä koulitaan, ups kasvatetaan ja hellästi opastetaan, yleensä laskeudun lapsen tasolle tai otan syliä vasten istuun, silmiin katsoen kiellän ja tarpeen mukaan neuvon. Jostain muistan opiskelleeni, et liian pitkää kieltoselitystä ei pienelle kande kerralla antaa, mut ei pitää tapahtumilla taukookaan. Oon siis soveltanut, että ensin jämerästi kiellän, ootan muutamat sekunnit että se iskostuu tajuntaan (hah) ja sit sanon perään että sitä ja tätä ei saa tehdä, koska sitä ja tätä. En kyllä tiiä kuinka hyvin se ymmärtää selitystä ”äiti ei jaksa joka välissä siivota ja sitä multaa on jo hitosti patterin välissä” (miinus hitosti), mut sanonpa kuitenki. Jotain tehokkaampaa keinoo ehkä tarvittais, koska mullanheittely toistuu aika usein. Ehkä vaan pitää ite jaksaa kieltää ja korjata just niin monta kertaa kun lapskin.

Kuten oon aiemmin jo kirjottanu, hyväuskonen ja toiveikas tottelevaisuuskoulutushan on alkanut jo vauvan ollessa reilu puolivuotias. Edelleen ollaan vaiheessa, että välillä toimii ja välillä ei. Yleensä on aina pari peruskiusaa, joihin kielto ei tepsi sitten millään, vaikka yleisesti M ehkä (edes joskus suunnilleen) tottelee. Mä nyt vaan en taatusti ala siirtään jotain kaksmetristä bambua kirjahyllyn päälle että mullat sais olla rauhassa, aion vaikka viimesenä tekonani juntata lapselle opin, että kaikkee ei saa koskee vaikka se ulottuvilla onkin. On muutama huonohko kokemus lapsista, joiden edestä on kätevästi lukittu joka ikinen kaappi ja laatikko, kaikki huoneen puolivälin alapuolella olevat hyllyt ja pöydät tyhjätty täysin ja aateltu, miten kiva on kun kamat saa olla rauhassa. Ja auta armias kun tottumaton leikki-ikänen on paikassa, jossa kaikki on saatavilla! Sillon ne kaikki sit todellakin on saatavilla, kai sitä luulee että kaikkee saa ottaa ja kaikkeen koskee, kun ei mitään oo piilotettu. (Okei oon mäkin jo nyt ollu se vanhempi, joka kyläpaikkaan tullessaan nostaa sitä ja tätä korkeemmalle pöydälle – harjotellaan täällä kotona mieluummin. Ja särkyvillä ja vaarallisilla jutuilla ei tietty harjotella.)

Kyllä mä silti luotan, että pikkuhiljaa sinnikäskin lapsikin oppii. Toisaalta musta onkin mukava kasvattaa, ainakin vielä tälle ekalle lapselle oon jaksanut ihan kiitettävästikin puhua ja selittää, ohjata muualle ja opastaa, eikä vaan hokee eieieitä. Kyllä siitä hyvä kasvaa! Porukoille tosin jo taas jotain tuhotyötä korjatessani manasin, että koska toi laps oikein oppii totteleen. Äiti tuumas ihanan positiivisesti, että varmaan muutaman vuoden sisällä, ehkä kymmenen. Isä ei turhia kaunistellut, vaan totes että ”jos se äitiinsä tulee, niin kyllä se varmaan parikymppisenä alkaa jo vähän uskoon järkipuhetta”. Oh dear.