Uudenvuodenkuohu

Jos joku (esim mä) heti yhdisti otsikon kuohuviiniin, niin valitettavan väärässä oli. Kyseessä on tietysti vanha rakastettuni, tunnekuohu. Jiihaa, hormonitoiminta alkaa palailla omiin vanhoihin uomiinsa!

Mä en oo koskaan ollut kauheen hyvä peitteleen tai sääteleen tunteita ja niiden näyttämistä. Läheisimpien kanssa siis, julkisesti tai muutoin saan joskus hammasta purtua. Ärsyynnyn nopeesti, kiehahdan nopeesti, raivoon nopeesti, lepyn nopeesti, ilahdun nopeesti, hullaannun nopeesti. Murros- ja teini-ikä oli kamalaa ja väsyttävää aikaa, kun koko hemmetin ajan oli joko täynnä vihaa tai täynnä rakkautta, ja haluamattaankin niitä molempia osotti täysillä. Mun isä huokas moneen otteeseen kuinka pitäis edes yrittää laskee kymmeneen ennen kun pimahtaa, ja raivolla vastasin etten ikinä ehdi kun kolmeen. Oon myös aika hyvä itkeen. Kaikki käy: suru, harmi, viha, ilo, riemu, huoli, kipu, pettymys, liikutus. Muut vielä menee, mut liikutus (ilosta ja surusta) ja jonkun muun ihmisen vuoks itkeminen on paha. Vollotuksen aiheita on ollut mm. kun vanha pappa horjahti bussissa, kun kiira korpi kaatu, luisu laitaa päin ja alotti uudestaan, selviytyjien ja suurimman pudottajan voittajajulistukset ja kun s-marketissa kaks densoo vähillä rahoilla osti jouluna pienen kinkun ja saarioisten perunalaatikon. Nyt alko jo itkettään vanha vakioaihe: kerran poliisi-tv:ssä kaks pollaria noukki ylös roskiksessa nukkuvan ihmisen ja kehotti että kannattaa ehkä nukkua jossain muualla, ja se tyyppi vaimeesti totes että ”ei mulla oo mitään muuta paikkaa”. Tosiaan siis, laidasta laitaan.

Arvaatte siis varmaan mitä odotin raskausajasta. Sillon kun kuulemma tunteet pääsee valloilleen ja kaikki itkettää. Odotin vetistä yhdeksää kuukautta, ja mitä kävi. Rauha valtas mut ja olin tyynempi kun koskaan. Tosin penkkariajoja kattellessa piti vähän mennä stockan vessaan itkeen kun nuorten riemu oli niin koskettavaa, ja autoillessa kerran E:n pysähtyessä suojatielle pikkutytön eteen ja se vilkutti, tuli pienet nyyhkäykset. Mut pääosin itkin varmaan vähemmän kun koskaan. Vastasyntyneenkin kanssa elo oli (mulle) tyyntä. Toki liikutti, itketti, oli onnea. Mut ei mitään erityisempää hysteriaa tai purskahduksia, tuntu jopa kovalta välillä. En nyt sitten oikein tiedä oliko tavanomanen (?) tunnetasaisuus mun mielestä hyvä vai huono, olihan se rauhallista mutta entiseen totuttua vähän vaimeeta.

Sitten koitti uudenvuodenaatto, E:n ollessa töissä vietettiin iltaa M:n kanssa kaksin kotona. Ja kun kello löi kakstoista ja makasin sängyssä nukkuvan vauvan vieressä, kumarruin hänen puoleen suukottaen päätä ja kuiskasin rakkaalle onnellisen vuoden toivotuksen. Siinä se oli, sitten tuli itku ja naama kastu kyynelistä. Rintaa pakahdutti, tältä se taas tuntuu! Voi sitä vavisutusta. Ja mikä tärkeintä, valtava tunne siitä miten onnellinen mää oon!

Tunteikasta ja onnekasta, rauhallista tätä vuotta kaikille.