Vau mikä kylävauva!

Pääsiäisenä tuli kyläiltyä. Torstaina vierähti useempi tunti serkun 18v-sukusynttäreillä, perjantaina oltiin ensin E:n kummitytön syntymäpäivillä ja sen jälkeen M:n isomummulla päivällisellä. Lauantaina meitä ravittiin mun vanhemmilla ja sunnuntaina E:n kotipuolessa. Maanantaina olikin enää vaan leppoisa jääkiekkoilta jälleen meijän porukoilla. Kaksissa ensin mainituissa oli vauvalle lukuisia uusia ihmisiä, muina päivinä muuten vaan jengiä, leikki-ikäisiä lapsia ja koiria. Ja mitä teki M? No eipä juuri mitään.

Meillä asuu siis jo kolmas mainio kyläilijä ja juhlija. M ei tunnu häiriintyvän ollenkaan ihmisistä ja niiden jutteluista, lepertelyistä ja sylittelyistä. Usein käy niin, että ensin M tuijottaa jotakin ihmistä tiiviisti ja pitkään, ilmeenkään värähtämättä, ja sitten tulee hymy. Tai jos ei hymy, niin vähimminkin olankohautustyyppinen huokaus, ”ihan ok”, ja niin voi jatkaa touhuamista. En muista että se juuri olis vierastanut kun joku ottaa sen syliin, hieman ehkä vilkasee muhun tai E:hen ja katseella varmistaa, että voihan tähän mennä. Viimesimpänä tuolla toisilla synttäreillä, siinä E:n kanssa kahvia juodessa yhtäkkiä havahduttiin että missäs muuten M on, tuolla tais mennä kahvipannu kädessä se tyyppi joka sitä viimeks piti, hmm ainakaan itkua ei oo kuulunut. Kurkkauksen jälkeen todettiin, että siellähän M olohuoneen puolella patsasteli taas jonkun aivan uuden ihmisen sylissä, tuttavallisesti kaulakorua syöden.

Uskon M:lle kuitenkin kehittyneen myös ihan normaali kiintymys- ja tuttuussuhde omiinkin vanhempiin, vaikkei kahdeksan kuukauden eroahdistus näytäkään painavan. Silmiin syttyy sen luokan loiste, ettei sitä ihan jokaiselle jaella. Ja vaikka kyläilemässäkin viihdytään, niin voi pojat kun tullaan takasin kotiin! Jo eteisessä alkaa kiljunta ja hädin tuskin saa lapsen laskettua lattialle, kun jo ponnitaan omien lelujen perässä nauraa rätkättäen. Oma koti mansikka, muiden kodit mustikoita vai miten se meni.