Vauva muutti
Ennen iltapuuroa, iltapuuron jälkeen, iltapesulla, ennen iltamaitoa ja iltamaidon jälkeen kerroin M:lle (ja itselleni), että hän nukkuu seuraavan yön –ja yöt siitä eteenpäin– omassa huoneessaan. M ei reagoinut muuten kun sanomalla HÖ, joten oletin kaiken olevan ok. Varoitusmerkkejä tosin oli ilmassa, koska yleensä hyvällä halulla syödystä iltapuurosta ei nyt uponnut kun muutama lusikallinen. En kuitenkaan antanut sen häiritä.
M oli vielä iltakahdeksalta nukkunut torkut mun sylissä, joten yöpuuhiin alettiin vähän myöhemmin kun yleensä. Suunnilleen kello 22.30 istuin M:n huoneen sohvalla imettämässä, ja sen jälkeen laitoin M:n omaan sänkyynsä. Kahdenkymmenen minuutin ajan M nousi itkien ylös, ja kävin aina laittamassa sen takasin makuulle ja silitin vähän. Toisen 20 minuutin ajan M nukku, ja sitten heräs itkien entistä enemmän. Kävin taas laskemassa alas, silitin, mutta huuto oli raivoisaa heti kun lähdin pois. Kymmenen minuutin jälkeen mietin, miten ois varmaan ollut ihan hyvä ottaa vähän enemmän selvää, että kuinkas tää kannattais tehdä. Nostaa syliin, laskea alas, silittää, taputtaa, mennä huoneeseen heti vai vähän ajan päästä, jutella vai ei, halata vai antaa vaan huutaa, mitäs näitä vaihtoehtoja nyt on, no nyt se ainakin vaan huutaa. Googlasin nopeesti unikoulun, eka linkki ja lastenpsykiatri Janna Rantalan kirjoitus:
”Aiemmin suositeltiin ”huudatus-unikoulua”, jossa lapsen itkuun ei vastata lainkaan, tai vastataan ennalta määritellyn, vähitellen pitenevän ajan kuluttua. Tekniikka voi olla tehokaskin väliaikainen yöitkun vähentäjä, mutta lapsen kehitykselle se on riski. Kun lapsen hätäitku torjutaan, hän kokee tulleensa hylätyksi. Lapsi ei voi ymmärtää miksi päivällä hänen itkuunsa hoivaavasti reagoivat vanhemmat nyt jättävätkin hänet pulaan. Osa vauvoista itkee paniikissa, mahdollisesti uupumuksesta nukahtaen, osa taas oppii nopeasti läksynsä ja vaivuttaa itsensä uneen. Lapset näyttävät nukahtaneen ”helposti”, mutta hinta maksetaan tunne-elämänkehityksessä: paniikkiin mennet lapset muuttuvat usein turvattomiksi, vanhemmissaan kiinni roikkuviksi, kun taas pian oppineet lapset ryhtyvät ”liian pärjääväksi”, aikuista hädän hetkellä torjuviksi. ”Huudatus-unikoulussa” lapsi ei opi korvaavia nukahtamisrituaaleja, jolloin ongelmat helposti palaavat turvattomuuden lisääntyessä esim. lapsen oltua sairaana.”
Okei ei ainakaan tätä, äkkiä lastenhuoneeseen. (No, tosiasiassa en usko, että jos muuten hyvin huollettu lapsi parina iltana huutaa muutaman minuutin, se heti syvästi traumatisoituis. Sitä en tiedä kuinka monta päivää sitä sais jatkaa ja kuinka pitkään kerrallaan, mut jos M oli jo alle kahdessa minuutissa hädissään huutava mytty, ei mulla oo mitään mielihaluja venyttää sen itkua ja vaan odottaa, että kyllä se siitä nujertuu.) Muutaman kerran jälkeen, kun laskin tytön makuulle ja silitin selästä, yhteensä meni taas se sama 20 minuuttia, yöunet alko. Jatkoin vielä googlailua, ja ”Valmistaudu itse huolella unikouluun. Lue tarkasti ohjeet ja mieti tilanteita etukäteen.” Köh.
Haahuilin ympäri kämppää vielä hetken ja menin nukkuun. Itekin omaan sänkyyn. Kello räpsähti 00.00, kun sammutin valon. Itsehän säpsähtelin hereille vähän väliä kattoon kelloo ja kuulosteleen, mutta M:n suhteen yö meni seuraavanlaisesti:
klo 2.00. Pieni itkahdus, joka vaimeni nopeesti. En noussut ylös.
klo 3.30. Kunnon parku, hetken odoteltua nousin ja menin M:n huoneeseen. Muutaman silityksen jälkeen huuto vaan koveni, ja totesin kellon olevan just sen verran, millon M yleensä syö. Istahdin sohvalle imettään, ja sitten tajusin sen olevan vissiin just se, mitä ei pitänyt tehdä. Mut se syömätön iltapuuro… no, imetyksen jälkeen laitoin M:n sänkyyn ja se jatko nukkumista.
klo 5.00. Sama kun klo 2.
klo 6.30. Sama parku kun puoli neljältä. Useimmiten M:n seuraava ruoka-aika. M:n huone oli itään päin olevan ikkunan ja liian pienien verhojen vuoks jo ihan päivävalaistuksessa, joten epäilin ettei se sinne enää nukahda. En halunnut kuitenkaan enää lisätä mielikuvia meidänkään sängystä, joten mentiin olohuoneen sohvalle. Imetin, ja sen jälkeen nukuttiin kahdeksaan.
Että näin. En oikein tiedä menikö tää nyt sitten hyvin vai huonosti. Hyvin kai sen suhteen, että M nukku yön omassa huoneessaan, eikä alle puolen tunnin nukutukset vielä kai ihan mahdottomia oo. Huonosti kuitenkin siten, että syöminen jäi kuvioihin. Toivehan siis oli, että eri huoneessa ollessa se unohtuis ihan vaan itsestään… enkä tiedä oliko lohduttavaa vai pelkkää hallaa, että maitoo tuli kuitenkin.
Joka tapauksessa tästä mennään toiveikkaana ensi yötä kohti.