Vauvaelämään kuuluu kuolema ja vakavat sairaudet
Piristävä otsikko, eikö vaan. Pahinta ei tarvi ajatella, se ei kerro meidän vauvaelämästä. Se kertoo Vauva-lehdestä, kamala lehti! Satun sillon tällön ostaan irtonumeroita, enkä tiedä onko mulla vaan huono tuuri vai onko se läpyskä oikeesti niin masentava. Melkein kaikissa mun lukemissa numeroissa on ollut vähintään yks tai kaks juttua joka kertoo vauvan/lapsen kuolemasta, kohtukuolemasta, äidin tai isän kuolemasta, äidin syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen sairastumisesta raskausaikana, puolison ja yleensä jonkun muunkin samanaikasesta vakavasta sairastumisesta, tai muusta yhtä hattaraisesta aiheesta. Onpa ihana siinä omissa vauvahymyissään lukee miten vauvaa ei välttämättä perille asti saakaan.
Eihän se elämä aina pelkkiä kukkasia oo. Tietenkään. Ite en silti kaipais muutaman sivun välein muistutusta siitä, että pahin voi käydä kenelle vaan. Luulen, että ne kammottavat ajatukset pyörii jokaisen päässä joskus kuitenkin. Suurin osa ihmisistä -myös minä- varmaan tiedostaa sen että kenenkään elämä ei oo särkymätön, mutta ei kuitenkaan ajattele asiaa aktiivisesti. Jo ajatus pahimmasta saa ainakin mut itkeen kauhusta, joten elämää ei hyödytä mitenkään jatkuva vatvominen kaikista riskeistä ja kamaluuksista.
Toisaalta, mikä mä oon kieltään että tästä kirjotatte ja tästä ette, tästä en halua lukee kun tulee niin paha mieli. Mulla ei oo helvetinkään osaa pahaa mieltä siitä mitä niillä, kenestä ne jutut on kirjotettu. Raskauden loppuaikoina luin 3-vuotiaana kuolleesta pojasta ja itkin niin paljon, että lehti piti vähän väliä laittaa pois ja pääsin muutaman sivun artikkelin loppuun vasta neljännellä lukukerralla. Ja jos sydämeen sattuu niin paljon jo lukea toisen surusta, niin… En pysty ymmärtään, miten elämänsä saa kokoon jos lapsensa menettää. Pakko kai se on, vaikkei sitä taitais itsekään edes haluta. Miksi on pakko? ”Elämä jatkuu”, niinpä niin. Enpä tiedä. En tosiaan tiedä. Toivottavasti en koskaan saa tietää.
En enää tiedä mikä oli pointti kirjottaa vauva-aiheisen lehden kurjista jutuista. Nyt on vaan niin surullinen mieli kaikkien kohtaamista menetyksistä ja suurista vastoinkäymisistä. Harmittaa myös mahdollisesti esiin kumpuavat ajatukset ”onneks meille ei oo käynyt noin”, ”kyllä saa olla onnellinen omasta hyvinmenneestä siitä ja tästä”. Tosi surullista, jos oman onnen huomaa ja tiedostaa vasta, kun vertaa sitä jonkun toisen epäonneen.
En silti taida enää ostaa Vauvaa.