Vauvakupla on laskeutunut ylleni
Luulin, että vauvan synnyttyä plumpsahtaa johonkin mystiseen vauvakuplaan. Että mikään muu ei enää kiinnosta ja haluaa koko ajan olla vaan vauvan lähellä. Ja että ajan mittaan se sitten hiipuu ja helpottaa, ja palaillaan takasin normaaliin elämään.
Kävikin sitten toisinpäin. Vauva syntyi, ja sehän oli varsin mukavaa. Ei se kuitenkaan omaa eloa ja oloa ihan ympäri kääntänyt, enkä huomannut kuplaa ympärilläni. Kun eipä sitä tainnut olla. M:n ollessa parin päivän ikänen lähdin ruokakauppaan, ja tallustelin siellä ihan niinkun ennenkin. Ei ollut kiire kotiin, ei tuntunut oudolta olla yksin enkä takasin kotiin mennessä itkenyt sitä, kuinka en enää ikinä aio jättää vauvaani. Kun M oli kuukauden, käytiin E:n kanssa ravintolassa syömässä ja parin tunnin päästä lähinnä harmittelin, kun nyt jo tultiin kotiin.
Luulin tasapainottelevani hyvin. E:n vuorotyön ja M:n ruhtinaallisten päiväunien ansiosta sain paljon ”omaa aikaa”, jollon sain ihan mainiosti käytyä asioilla tai lekoteltua sohvalla hiljasessa kodissa. Missään vaiheessa ei siis oikein tuntunut, että olis pakko päästä hetkeks pois. Tuntu mukavalta olla kotona, ja tuntu mukavalta käydä jossain. Lähtemisestä ja omasta ajasta ei tullut minkäänlaista pakottavaa tapaa eikä rutiinia.
M:n ollessa noin puolivuotias, kupla alko muodostua ympärille. Vajoan siihen koko ajan enemmän, ja enää ei ehkä parane mennä vaan omalla painollaan. Oma paino kun on sitä, ettei vauvasta malta olla erossa. Päivä on paras sillon, kun elämä keskittyy olohuoneen matolle ja helistimen heilutteluun. Että just. Ei mua vieläkään raasta lähtee yksin kauppaan, mut silti usein tulee ainakin mieleen, että mentäiskö kaikki yhdessä. Jos joku meno on, se hoituu, mutta oma-alotteinen järjestäminen on alkanut olla ihan nounou. Siihenhän pitäis nähdä vaivaa, ja kun toinen vaivaton vaihtoehto on vaan olla kotona vauvan kanssa, miksi en valitsis sitä. Vauvan kanssa (ja muutenkin perheenä) kun vaan ON niin ihana ja hyvä olla. Ihan liikuttavan hyvä.
No, eikö sitä sitten pitäis vaan tehdä niinkun hyvältä tuntuu? Että jos tuntuu hyvältä olla aina vauva sylissä, niin sitten on aina vauva sylissä. No ei. Järki ja tunteet, joojoo, oon usein sydän edellä, mut silti mun myös melko rationaalista ajattelutapaa mukaillen en pysty oleen miettimättä asiaa myös muulta kantilta. Mä kun kuitenkin tiedän, että yksinolo ja/tai erillään vauvasta oleminen on myös hyvä juttu. Fiilis on erilainen kulkee ihan omillaan, se kliseisesti virkistää mieltä ja hei, pitää lähteä että voi palata.
Sit kun vielä sais aikaseks. Jos vaikka halais ja pussais yhen illan varastoon.