Vuorovaikutus

Paljon puhuttu asia vauvaelämässä on vuorovaikutus. Mun mielestä ihan överiasteellekin puhuttu. Tuhottoman monessa neuvolaoppaassa, kasvatuskirjassa, psykologian jutuissa ja ihan arkielämän tilanteessa todetaan, miten tärkeetä (varhainen) vuorovaikutus on lapselle, miten sitä toteutetaan ja mitä kaikkee kamalaa tapahtuu jos vuorovaikutusta ei oo. Useella ihmisellä ympärillä – ja kaiken höösäyksen keskellä siihen menee välillä sitten itekin – on välillä käynyt mielessä onko vuorovaikutusta tarpeeks ja onko se oikeenlaista. Tuntuu että unohdetaan, miten vuorovaikutus lapsen kanssa on muutakin, kun että laulaa sille tietyn määrän erilaisia lauluja joka päivä, juttelee ja keskustelee vauvan kanssa ilman hetkeekään hiljasta taukoo ja harrastaa vuorovaikutustanssia (joka edelleen on mun mielestä sitä ihan samaa jumppaa jota vauvojen kanssa on itsestäänselvästi tehty viissataa vuotta). Vuorovaikutushan on kaikkee, koko arkee. Ihan sitä että on vauvan kanssa läsnä, hoitaa sitä, koskettaa ja vastaa tarpeisiin, leikkii sen minkä leikkii, ihan vaan että katsoo kohti, huomaa vauvan olemassaolon ja osottaa sen.

Mutta tietysti puhe, ääni, kysymykset, selitykset, kertomiset ja lepertelyt on iso asia sitä kontaktia. Oon huomannut tän, kun ensin ääni oli muuten vaan flunssakähee, ja nyt kurkusta ei kolmatta päivää tuu muuta kun kuiskausta (kiitos koskarin ravintolamaailman kattoterassi 23.00-02.00, hups mikä lauantai) eikä aina sitäkään. Mä oon alkanut oleen M:lle tyhjää ilmaa. Ehkä vähän liioteltua, kyllä se puskee jalkaa ja itkee syliin, mutta se selvästi huomaa jonkun olevan vialla. Ja mikä huomattavinta, myös se on lakannut juttelemasta mulle! Sillon tällön tulee äännähdys (itku) ja pieni naurahdus, mutta muuten M vaan katsoo mua hiljaa ja välillä hieman vastaa hymyyn. Isänsä kanssa se kiljuu ja kaakattaa, nyt mun kanssa vaan osottelee ympäriinsä ja katsoo pitkään. Todella, todella outoo ja hurjaa huomata pienen reagointi. ”Toi ei puhu mitään ja vastaa vaan eleillä, mä teen samoin.”

Toki mä oon parhaani mukaan kuiskinyt, kähissyt ja etenkin yrittänyt hymyillä ja halata, ettei lapsi koe hiljaisuuden merkitsevän hylkäämistä. En mä oo muutaman päivän traumatisoitumisesta huolissani, mutta pistää miettiin. Oon kuullut paljon tarinoita vauvoista jotka ei kaltoinkohtelun ja vuorovaikutuksen puutteen myötä enää itke edes nälkää tai kylmää kun vastausta ei kuitenkaan tuu, ja nyt tuntuu ettei vauvan luottamuksen menettäminen edes vaadi mitään ääripäätä. Ja samalla vahvistuu se, ettei sen hyvän ja tarvittavan vuorovaikutuksen tarvi olla muuta kun perusolemista, jossa kaikki on ihan tavallisesti.