Yhdeksän kuukautta

Niin. Kaikki siis alko viime vuoden joulukuussa, kun mietin missä ne ei-niin-kaivatut piinapäivät viipyy. Ajattelin loogisesti, että ”jossain”, mutta tarpeeks pitkän ajan päästä oli kuitenkin raskaustestin aika. Ennen aamusuihkua tein tarvittavat operaatiot ja jätin testiliuskan lavuaarin reunalle siksi aikaa, kun hain pyyhkeen ja muut tykötarpeet. Pyörin kämpässä hetken että tarvittava aika varmasti kuluu, ja palasin yllättävän rauhallisena kylppäriin. Testi helotti punasena, vilkasin sitä ja totesin että joo, kaks viivaa, negatiivinen, se siitä. Sitten päässä tuntu välähdys siitä että kaikki ei nyt täsmää. Kaksi viivaa, kaksi…. KAKSI. Tuijotin testiä ja laskin viivoja, yks, kaks, onhan näitä tässä kyllä kaks, tässä yksi ja tässä toinen. Vertasin testiä pakkauksen ohjeisiin, tässä on positiivisen testin kuva ja siinä kaks viivaa, tässä negatiivisen testin kuvassa on vaan yks viiva. Mun testissä on kaks viivaa, siis onko se tämmönen positiivinen, onkohan tässä lapussa mennyt kuvat väärinpäin, mitä tää mun testi näyttää, yks, kaks, kaks viivaa. Siis tarkottaako tää että mä olen raskaana?! Onko mun sisällä tälläkin hetkellä alotteleva vauva! Herranjestas, tässä mahassa? Mulla? Täällä sisällä? Kävelin ympäri asuntoo ja mietin että onko tää nyt unta vai totta. Totta kai, no tottakai. E oli töissä ja mietin mikä ihmeen järki on tehdä ”poissulkutesti” sillon kun on yksin kotona.

Seuraavana aamuna oksensin ensimmäisen kerran, olipa mukavaa kun ei tarvinnut parin edellisviikon tapaan pidätellä huonoa oloa ”jolle ei oo mitään syytä”. Olen viisas, tiedän.

Raskausaika meni hyvin, ainakin odotuksiin nähden. En tiedä oonko erityisen onnekas, mutta mitään suurempia ongelmia ei ollut. Ensimmäiset kymmenen tietosta viikkoo kyllä oksentelin sillon tällön, välillä kolme kertaa päivässä ja välillä kerran kolmessa päivässä, mutta kyllä sekin siitä. Muuten kuvittelin siis, että vähintään viimeset kuukaudet ois automaattisesti kertakaikkisen kamalia, aikaa jollon ei pysty liikkuun mihinkään eikä tekeen mitään ja joka paikkaan sattuu jatkuvasti. Arki suju mukavasti loppuun saakka, vaikka kyllähän kävely hidastu ja jo ennestään varsin ketterä ruhoni oli entistä kömpelömpi. Toki raskausaika meni opiskelijana, eli kovin ennaltamäärätyllä päivärytmillä ja pakollisilla menoilla vointikin ois voinu olla huonompi. Ja olo Raskaampi. Raskauden loppuaikaan ajottu työharjottelu, josta kylläkin jouduin oleen muutaman loppuviikon sairauslomalla istumisen ja kävelyn aiheuttamien supistusten takia. Kokonaisuutena kuitenkin, ei se niin kamalaa ollutkaan! Sanoo esikoista odottanut.

Nyt mietin jaanko synnytyskertomuksen, vai en. Ehkä suppean version 🙂