Tänään se on, kauan odotettu välietappi: raskauden puoliväli. (Tosin sitä ensi viikon rakenneultraa on kyllä odotettu vielä suuremmalla innolla.) Mutta tärkeä merkkipaalu on tämäkin. Meille on kovasti väitetty, että tästä raskauden loppupuolelle on vain yksi hujaus. Siltä se näyttääkin, kun tarkastelee kalenteria: ensi viikolla ultra, parin viikon päästä seuraava neuvola, sitten onkin jo huhtikuu, pääsiäinen ja oma syntymäpäivä, sitten ollaan viimeisellä kolmanneksella, koulut loppuu, kavereiden häitä kasapäin ja yhtäkkiä onkin meidän laskettu aika. Ihan käsittämättömän pian, ja silti tuntuu, etten millään malttaisi odottaa, että pääsen tapaamaan tämän pienen.

Varsinkin, jos tuota jäljellä olevaa aikaa vertaa siihen, mikä on jo takana, aika tuntuu kovin lyhyeltä: ensimmäiset kolme kuukautta tätä raskautta olivat nimittäin käsittämättömän pitkät, kun joka ainoa päivä pelkäsi kipua ja verta ja sitä, että tätäkään lasta me ei saada. Kun joka ainoa päivä tuntui suurelta voitolta eteenpäin. Mutta nyt, nyt päivät ja viikot kiitävät ohi.

Puolivälin kunniaksi leivon tänään muffinseja. Illalla voidaan istua alas ja hämmästellä sitä, että ensi vuonna tähän aikaan meitä on ollut jo yli puoli vuotta kolme. Pohtia ja miettiä, millainen tyyppi siellä mahassa kasvaa. Kuiskailla vauvalle, kuten joka päivä, että täällä me sua jo kovasti odotetaan ja rakastetaan.

Kirjoittaminen on ollut aika satunnaista tämän raskauden aikana. Pohdinnat, ajatukset ja kokemukset on tullut jaettua muiden heinäkuun vauvoja odottavien kanssa keskustelupalstalla. Pääasia kuitenkin on se, että kaikki on mennyt hyvin. Painoa on kertynyt muutama kilo enemmän kuin toivoisin. Närästys on vaivannut, mutta helpotti kun vaihdoin lempiomenat vähemmän happamiin ja lakkasin juomasta mitään hiilihapollista. Valkokaali jäi ruokalistalta jo ennen joulua, nimenomaan tuon närästyksen takia.

Uutiset on kerrottu jo aika pitkälti kaikille. Muutama kaveri ei ehkä vielä tiedä – sellaiset, joita tulee nähtyä vähän harvemmin. Minun suvussani uutiset ovat kulkeneet vikkelämmin kuin miehen suvussa: en ole varma, tietävätkö siellä jo kaikki. Paljon on tullut onnitteluja ja kaverit ovat olleet innoissaan. Eräänä iltana (tai yönä) mies tuli tapaamasta opiskelukavereita, ja oli ihan liikuttunut siitä miten yksi näistä kavereista oli koko illan hokenut, miten siistiä on että me saadaan vauva. On ollut hauskaa huomata, miten kavereiden innostus meidän uutisista on tehnyt myös miehestä itsevarmemman tämän asian suhteen.

Tällä viikolla olen alkanut tuntea pieniä liikkeitä. Alkuun en ollut varma, koska harvoimpa sitä aikaisemminkaan on tullut jäätyä paikoilleen tunnustelemaan mahan olotiloja. Mutta kun ne tuntemukset ilta illan jälkeen lisääntyivät, niitä alkoi tuntua jo päiväseltäänkin ja useammassakin kohdassa, on täytynyt todeta, että kyllä, kyllä se varmaan meidän muru on joka siellä liikuskelee. Tuntuu jo melkein siltä, että yksin ollessa vauvasta on seuraa. Ainakin hän on paljon todellisemmin läsnä nyt, kun antaa välillä merkkejä olemassaolostaan.

(Ja viikkoja, niitä on nyt kasassa 19+4. Reilu viikko vielä rakenneultraan.)