Niin että taas mennään. Keskenmenosta reilu kuus viikkoa, ei yhtiäkään kuukautisia välissä. Toisin sanoen ei tietoa siitä, kuinka pitkällä tää on: itse veikkaan että lähempänä neljää kuin kuutta viikkoa.
Huomenna soitan neuvolaan, kun työt loppuu sopivaan saumaan ja voi soitella puolen päivän jälkeen jo rauhassa omasta autosta. Katsotaan, josko ne tällä kertaa passittaisivat varhaisultraan.
Voi miten kovasti täällä toivotaan, että kaikki sujuisi hyvin.
Ilmeisesti ihmisluontoon kuuluu, että asiat pitää laittaa jonkinlaiseen järjestykseen. Tai eipä nyt yleistetä: ilmeisesti mun pitää laittaa asiat järjestykseen. Niinpä oon nyt monta päivää, yli viikon jo, miettinyt seuraavaa: oliko ensimmäinen vai toinen keskenmeno kamalampi? Tiedän, että tämä on ihan naurettava kysymys. Kumpikin oli kamalaa, miksi mun pitäisi laittaa ne järjestykseen?
Siksi että sillä tavalla mä saan mietittyä tätä asiaa. Lopputulos taitaa olla, ainakin tällä hetkellä, että ensimmäinen. Koska se tuli niin yllättäen, osaamatta yhtään varautua. Koska silloin tuntui ihan oikeasti siltä, että maailma loppuu tähän. Koska silloin en halunnut kertoa kenellekään, kun ajattelin ettei tätä ole tapahtunut, jos kukaan ei tiedä.
Tämän toisen kohdalla kauheaa on se, että kaksi peräkkäistä on jo joko helvetin huonoa tuuria tai merkki siitä, että tämä voi olla toistuvaa. Se että nyt pelottaa seuraavalla kerralla vielä enemmän. Mutta tällä kertaa keskenmeno ei tullut niin yllätyksenä: verenvuoto alkoi jo monta päivää etukäteen, enkä osannut ajatella ”ei tässä varmaan mitään”. Ehdin valmistautua ja itkeä ja tottua siihen ajatukseen, ettei me saada tätäkään vauvaa.
Helpottavinta tällä kertaa oli se, että kerroin äidille, isälle, siskolle, veljelle. Kaikista tärkeimmille. Ne osasivat sanoa juuri oikeat asiat.