Ei ollut talvivauvaa meille, eikä ole nyt kevätvauvaakaan. Vielä en käynyt lääkärissä, mutta kyllä tämän kerran kokeneena tietää.

Vuorotellen itken holtittomasti, vuorotellen olen pelottavan tyyni. Oikeasti en nyt haluaisi tuntea yhtään mitään, en haluaisi tätä kipua ja surua ja toivottomuutta, tunnetta siitä ettei mikään tässä maailmassa ole oikein.

En haluaisi tätä pelkoa, joka huutelee jostakin ajatusten takaa: mitä jos meissä/minussa on niin paljon vikaa, ettei tämä onnistu ikinä? Mitä jos me ei koskaan saada myöskään kesävauvaa tai syysvauvaa? Ei yhtäkään vauvaa, ikinä?

Tällä kertaa erilaista on se, että kerroin äidille. Äiti ei tiennyt odotuksesta, ei yrityksestä, ei edellisestä keskenmenostakaan. Tällä kertaa tiesin, että minun on kerrottava hänelle. Että on kamalaa, ettei äiti tiedä tätä minusta. Mutta puhumaan en pystynyt, laitoin tekstiviestin. Luulen, että äiti ymmärtää.

(Ja se mies, se on maailman ihanin. Halaa ja pitää kiinni, kun tuntuu ettei ole mitään minkä takia pysyä koossa.)