Tämä on se kuukauden (tai 24 päivän kiertoni) jännin hetki. Alkaako huomenna menkat vai ei? Yritän olla viilipyttymäisen tyyni ja suunnata ajatukset toisaalle. Onneksi olin koko viime viikon sijaisena, oudon luokan opettaminen ilman kunnon ohjeita on henkisestikin sen verran raskasta, että iltapäivät vietti koomassa sohvalla ja iltaisin simahti sänkyyn hetkessä. Ei tarvinnut siis kieriä tuntikaupalla lakanoihin sotkeutuen ja miettiä että jokohan mun mahassa on joku tyyppi. Viikonlopun olen kutonut, ja toistaiseksi onnistunut pysymään erossa vauvaneuleista. Luulen että tänään saatan antaa itselleni luvan niihinkin. Edes johonkin pieneen pipoon tai pariin sukkia. Jotain täytyy tehdä, että saisi hetkeksi sivuun tämän odotuksen ja kauhun sekaisen olotilan.

Voi kuinka toivoisin, että voisin ottaa tämän sillä ”tapahtuu kun tapahtuu” asenteella. Tiedättekö: niin että yhtäkkiä vain huomaisi että eipä ole menkkoja näkynyt vähään aikaan. Sitten tekisi testin ja huomaisi että noniin, nyt se on menoa. Mutta ei. Tiedän ihan tarkkaan koska menkkojen pitäisi alkaa, koska pitäisi olla parhaat päivät raskautua. Tunnustelen olotilaani ja heti, jos aamuisin on vähän huono olo tai tissit tuntuu oudoilta, minussa viriää toivo. Viime kuussakin, vaikka olinkin melko varma ettei osuttu oikealle päivälle. (Tässä kuussa tissit on olleet normaalit, huonoa oloa on kyllä löytynyt. Tosin epäilen syyksi sen työssäkäynnin – aamuisin on pitänyt herätä totuttua aiemmin.)

Teen täällä siis hengitysharjoituksia ja yritän pysyä tyynenä. Suunnitelma on tämä: jos huomenna ei näy menkkoja, menen ostamaan testejä (en uskalla säilyttää täällä varastoa, alkaisin kuitenkin testailla etuajasasa). Tiistaiaamuna kokeillaan, jos niitä menkkoja ei edelleenkään näy. Jos onnistaa, hihkutaan Miehelle ja soitetaan yhdelle ystävälle – sille, joka on samassa tilanteessa ja tietää, että meillä alkuviikosta jännätään.

Olisipa jo tiistai. Koska pahinta on ehkä tämä hetki, kun ei tiedä, kannattaisiko toivoa vai ei.