Kyöstin tarina

Heinäkuisen tekstin kirjoittaminen sijoittui todella pahaan hormoonimyrskyyn. Olin käsittämättömän itkuinen täysin mitättömästä asiasta ja negatiivisen raskaustestin myötä pelkäsin tulevani hulluksi- kaksi viivaa testipuikossa kun olisi jotenkuten selittänyt tämän itkupotkuraivarin. Testitulos vain pysyi negatiivisena, vaikka kuinka kokeilin erilaisia testejä (testipäivä oli juurikin se kierron 28.päivä jolloin luulin kuukautisteni alkavan). Samaisena päivänä lähdimme viikoksi rantalomalle jonka ansiosta onnistuin ottamaan kunnolla etäisyyttä koko raskausasiaan.  Ainoa muistutukseni oli hedelmällisyysapsin päivittäinen muistutus ”tee raskaustesti”. En nähnyt testin tekoa tarpeelliseksi, koska se oli niin selkeä negatiivinen ennen lähtöä -olin varma että sen olisi jo silloin pitänyt näkyä. 

Lomalta paluun jälkeen meni vielä pari päivää, ennen kuin havahduin siihen ettei kuukautiseni olleet vieläkään alkaneet. Tein testin aamulla,ihan vain varmuuden vuoksi, ennen mökkireissua. Siihenhän lävähti kaksi tummaa viivaa lähes heti. Huh. Perinteisen ” onko se nyt positiviinen, vai negatiivinen- MITÄ TOI KAKSI VIIVAA TARKOITTAA” sekoilun jälkeen (miten voi olla mahdollista, että kun ne ohjeet on lukenut elämänsä aikana aika monta kertaa- niin siltikin se kahden viivan tulkinta tuntuu ylivoimaiselta?), päädyttiin vastaherätetyn miehen kanssa keskustelemaan  mm niinkin olennaisesta asiasta kuin autonhankinnasta – onhan se nyt oltava jos on lapsi ja koiria.. 

On varmaan olemassa ihmisiäkin jotka osaa suhtautua tälläisiin tilanteisiin jotenkin järkevän rauhallisesti, mutta kärsivällisyyteni tässä tapauksessa osoittautui olevan 3-vuotiaan luokkaa..Päädyin heti surffaamaan kaikki laskettuaikalaskurit(27.3 -testin tekohetkellä rv 5+2) ja keskustelufoorumit läpi. Latasin parit raskausappsit ja kävin kaupasta hakemassa kaikki mahdolliset vauvalehdet. Olin hirvittävän huolissani, kun en ehtinyt heti samana päivänä soittamaan neuvolan ajanvaraukseen (mitenniin hirveän malttamaton..?).

Ihmisen alkua-sitä solumöykkyä sanotaa blostocystiksiks- tästä meidän pienen kutsumanimi Kyösti/Kyöstiina. Minun pieneen mieleeni ei hetkeksikään tullut, että kaikki voisi päättyä muuten kuin appsien mukaisesti. Päässäni vain pyöri ajatus siitä, että maaliskuun lopussa saataisiin pieni Kyösti syliimme.

Ystäväni häät olivat tulossa ja tahdoin käydä varhaisultrassa ennen näitä vuoden tärkeimpiä bileitä. En tahtonut valehdella parhaille ystävilleni ja mitään näytelmää en väsymykseltäni olisi edes jaksanut alkaa esittämään. Kävimme Mehiläisessä kurkkaamassa, että yksi ihmisen alku siellä majailee ja ihan oikeassa paikassa. Sykkivän sydämen lääkäri sanoi näkevänsä pienen tutkailun jälkeen. Olin vähän epävarma raskauden kestosta (se neg testitulos 28.päivä) ja lääkärin mukaan olisimmekin nyt vasta 6+0, eikä 6+5 niinkuin itse olin laskurilla laskenut. En asiasta sen enempää säikähtänyt – olihan siellä sykkivä sydän. Hoin mielessäni vain, että keskenmenon riski alenee huomattavasti kun sydämen on nähty sykkivän.

Olen tehnyt lähes koko pienen ikäni kyllästymiseen asti itsetutkiskelua, opetellut tuntemaan kroppani ja mieleni viestit. Uskoin täysin sokeasti, että jos  jokin ei olisikaan kunnossa tuntisin sen kyllä kropassani.  On muuten hassujuttu miten siihen pieneen epäselvään ultrakuvassa olevaan olentoon kiintyy ja rakastuu. Ja miten nopeasti pää alkaa raksuttaa tulevaisuutta- kohti syntymää,  vauva-aikaa ja ensimmäisiä askelia.. Mieheni kanssa mietittiin välillä iltaisin millainen tyyppi sieltä on tulossa ja  minkälaisia vanhempia meistä kasvaa. Minä silittelin vatsaani ja juttelin Kyöstille kaikkea mitä mieleen tuli.

Alkuraskaus meni malttamattomasti, aloiteltiin ”lastenhuoneen” remontti ja yritettiin nauttia aurinkoisesta alkusyksystä. Varattiin loppusyksylle etelän matka, jonka olisi tarkoitus olla meidän ”viimeinen lemmenloma” ennen vauvaa. Tuntui että odottelu olisi helpompi kestää, kun olisi kivoja välietappeja. Olin kohtalaisen hyvinvoiva koko raskauden ajan, lukuunottamatta pientä yökkäilyä joistain hajuista sekä selkäkipua. Olen koko ikäni kärsinyt herkästi esim matkapahoinvoinnista ja krapulassa oksennan lähes poikkeuksetta, olinkin aivan varma että oksentelisin koko raskauden. En kuitenkaan oksentanut kuin kerran. Toki uupumus oli ajoittain todella lamaannuttavaa.  Mutta esimerkiksi töissä, pomoani lukuunottamatta kukaan ei tiennyt raskaudestani – neuvola yms poissaolot selitin hammaslääkäritekosyillä. Olin ajatellut tulevani raskauskaapista heti rv 13 ultran jälkeen..

Rv 11+0 sain sisareltani kassillisen vauvanvaatteita ja kotidoplerin. Tiesin että voi olla aivan liian aikaista kuulla mitään sydänääniä, mutta päätimme miehen kanssa kokeilla. Kovasti etsiskeltiin ja välillä luultiin kuulevamme, mutta lopulta luovutimme tuloksetta. En kuitenkaan (tavoistani poiketen) osannut asiasta huolestua, kun muutoin kaikki tuntui olevan kunnossa. Mitään vuotoja ei ollut ja vaikka muutaman kerran oli ollut menkkamaisia supistuksia oli ne menneet nopeasti ohi ja olin kuitannut ne kohdun kasvukipuina.  Rv 11+3 iltana tuli ihan pienesti vessassa käynnin yhteydessä veristä vuotoa pyyhittäessä. Se kuitenkin jäi hyvin vähäisesti. Pidimme miehen kanssa molemmat sitä normaalina- olin päivällä käynyt salilla ja tehnyt normaalia hieman raskaaman jalkatreenin  joten ajattelimme sen johtuvan siitä. Päätimme kuitenkin käydä tarkistamassa asian yksityisellä. 

Seuraavana päivänä poikkesin pikaisesti kesken työpäivän Mehiläiseen ultraan. Lääkärin ultratessa huomasin melkein heti, ettei kaikki näytä siltä kuin tässä vaiheessa pitäisi, olin lukenut hyppivistä pikkuvauvoista jotka heiluttelevat ruudulla raajojaan. Kuitenkin tässä ruudulla näkyi vain sama mustaharmaa möhkylä kuin viimeksi 5viikkoa sitten.. Kipu ja tuska iski samantien kovempaa kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Pää oli kysymyksiä täynnä, mutta sanoja ei vain itkun seasta tullut. Onneksi mieheni oli mukana. Sinne vastaanottohuoneeseen 10.9.2015 jäi se elämä, jollaiseksi olin sen kuvitellut.

kuva täältä http://www.buzzfeed.com/kellyoakes/how-does-it-feel-when-your-partner-miscarries#.hgQl3ZQDA