Kesä, minulla on ikävä sinua.

Olen aina ollut sitä mieltä, että haikara eksyi reitiltään ja päädyin vahingossa väärään maahan. Minut oli varmasti tarkoitettu jonnekkin etelän lämpöön. En ole vieläkään sopeutunut Suomen kylmiin talviin vaikka olenkin koko pienen elämäni täällä viettänyt. En oikeastaan koskaan ole suoranaisesti nauttinut talviurheilustakaan vaikka olenkin hampaat irvessä kaikkea kokeillut ja lähes päivittäin tarvon lumisella lenkipolulla koiran kanssa.

Eilen illalla töistä kotiin tullessani olisin voinut itkeä kylmyyden tuottamasta tuskasta, mutten uskaltanut, koska kyyneleet olisivat luultavasti jäätyneet poskeeni. Tänään olen jättänyt ulkoilunkin välistä ja töiden jälkeen olen makoillut villasukkien kera peittoon kääriytyneenä teekuppi kädessä. Tärisen pelkästä ajatuksestakin ulkoilmasta.
Olen myös selaillut viime kesänä otettuja kuvia haikein mielin. Kaipaan sitä, että voin avojalon tallustaa kuumalla hiekalla tai vihreällä nurmella eikä tarvitse pukeutua niin, että muistuttaa eskimoa. Ja se lämpö… Se tunne iholla. Ja ne kauniit kesäiset illat mökillä, hiljaisen rannan laiturilla. Sielä sielu lepää.

Kesän tuloa en voi nopeuttaa ja murehtiminen on turhaa, joten täytyy yrittää löytää positiivisia asioita talvesta ja nauttia siitä:

• Talvella näkyvä tähtitaivas on äärettömän kaunis ja sitä voisi tuijottaa vaikka koko illan, revontulista puhumattakaan.
• Pikkupakkanen on loppujen lopuksi ihan ok ja piristävä.
• Kesää ja lämpöä osaa arvostaa talven kovien pakkasten jälkeen.
• Onpahan ainakin hyvä syy käpertyä sohvalle peiton alle ja laittaa ihanat lämpöiset villasukat jalkaan. Tai hyvä syy käpertyä jonkun toisen syliin. 😉