Vuosia sitten eräs ihminen kysyi minulta, olenko antanut anteeksi ihmiselle, joka on minua kaikkein eniten satuttanut. Vastasin heti: en. Muistan tilanteen elävästi. Kysyjä olisi halunnut tietää, mitä minua loukannut ihminen oli tehnyt ja miksen ole voinut antaa anteeksi. En halunnut kertoa hänelle, joten vastasin vain, että hän loukkasi minua niin syvästi, että en koskaan kykene antamaan anteeksi. Muistan kuinka keskustelu sai vereni kiuhumaan vihasta, niin kuin aina asiaa muistellessani. Tämä sama kysyjä kehotti minua antamaan anteeksi, jotta minä pääsisin vihastani ja saisin mielelleni rauhan. En uskonut häntä ja minusta hänellä ei ollut oikeutta sanoa niin.

Ihminen, joka minua on kaikkien eniten satuttanut, teki minulle asioita, joita hän ei ole edes pyytänyt anteeksi. Hän ei kadu tekojaa. Hän sanoi minulle, että hänellä on oikeus tehdä niin kuin teki ja myöhemmin hän ei ole edes myöntänyt tekemiään asioita. Miten voisin antaa anteeksi ihmiselle, joka ei edes pyydä sitä? Ja vaikka hän olisikin vilpittömästi pahoillaan, kuinka voisin antaa anteeksi teot, joiden seurauksesta olen pelännyt, tuntenut fyysistä ja henkistä tuskaa vuosia, nähnyt painajaisia, kadottanut itseluottamuksen ja luottamuksen muihin? Hän jätti minuun syvät ja ikuiset arvet. Hänen teot seuraavat minua ikuisesti. Tunnen syvää vihaa häntä kohtaan.

Joitain kuukausia sitten katsoin jotain keskusteluohjelmaa, jossa eräs nainen kertoi omasta äidistään, jolle hän oli vuosi kausia vihainen hänen tekojen vuoksi. Tämä nainen oli kuitenkin lopulta päättänyt antaa anteeksi äidilleen, vaikka äiti ei sitä koskaan ollut pyytänytkään. Nainen sanoi, että hän ymmärsi viimein, ettei hän hyödy tuntemastaan vihastaan eikä hän tarvitse äidiltään anteeksi pyyntöä. Anteeksiannon myötä hän pääsi henkisestä pahasta olostaan ja tunsi voivansa jatkaa elämää. Hän sanoi myös, että vaikka hän on antanut anteeksi, hän ei kuitenkaan ole unohtanut eikä edes halua unohtaa.

Ohjelman nainen sai minut miettimään, voisinko minäkin antaa anteeksi. Kuukausia olen jo asiaa pohtinut ja edelleen tuntuu, etten koskaan tule antamaan anteeksi. Voi olla, että jos kykenisin antamaan anteeksi, oloni helpottuisi. Mutta miten voisin? En kykene siihen. Minuun sattuu liikaa. Ehkä eniten minua satuttaa se, että hän ei rakastanut minua, omaa tytärtään.

Mitä anteeksianto edes tarkoittaa? Mitä se on? Onko se sitä, että hyväksyy sen tosiasian, ettei tapahtuneelle voi enään mitään eikä tunne enää tarvetta kostaa tai saada korvauksia tapahtuneesta? Onko se sitä, että anteeksiantaja pääsee eroon henkisestä pahoinvoinnistaan? Täytyykö ensin pyytää anteeksi ennen kuin voi antaa anteeksi?

Minun tapauksessani toiselle osapuolelle anteeksiannolla ei ole mitään merkitystä ja häntä ei minun tuntema viha haittaa. Ehkä minun ei tarvitsekkaan antaa anteeksi, ehkä minun täytyy vain päästä tuntemastani vihasta eroon ihan vain oman hyvinvointini vuoksi. Vai onko se sama asia? Vai täytyykö ensin päästä vihasta, jotta voisi antaa anteeksi?

Mietin, miksen voi antaa anteeksi ja päästä vihastani. Tulin siihen tulokseen, että tarvitsen tiedon siitä, että hän katuu tekojaan. Ei hänen tarvitse pyytää anteeksi, mutta hänen pitäisi ymmärtää tehneensä väärin ja katua tekojaan. Tätä tuskin tulee koskaan tapahtumaan.

Ehkä en vain ole vielä valmis antamaan anteeksi, en tänään enkä huomenna, mutta ehkä vielä joskus.

Oletko sinä päässyt irti vihasta ja antanut anteeksi sinua syvästi loukanneelle ihmiselle?