Yritän muistella hyviä joulumuistoja lapsuudesta. Yritän kovasti. En muista. Pengon vanhoja valokuvia ja löydänkin muutaman kuvan lapsuuden joulusta. Yhtä kuvaa jään tuijottamaan. Olen siinä, pieni pellavapää punainen tonttulakki päässä ja veljeni ovat minun molemmilla puolilla, heilläkin tonttulakit päässä. Kuvassa on myös isä ja äiti sekä meidän mummo ja pappa sekä kissa veljeni sylissä. Me kaikki hymyilemme ja näytämme iloisilta. Minusta kuva on kaunis. Mutta en muista hetkeä, jolloin kuva on otettu. Miksi en voi muistaa? Miksi en muista nuita iloisia jouluja? Ne joulut, jotka lapsuudesta muistan eivät olleet kovinkaan iloisia. Niistä ei ole kuvia. Silloin meillä ei ollut joulukoristeita, muuta kuin kyntelikkö ikkunassa ja pari joulutähteä pöydällä. Emme syöneet yhdessä jouluruokaa eikä päivä tuntunut muita päiviä erkoisemmalta.

Olen aina ollut ystäväpiirissä se, joka ei ymmärrä sitä joka vuotista hössötystä joulusta. Minä olen aina se, jota kutsutaan ei-joulu-ihmiseksi. Teininä en välittänyt joulusta, ei kiinnostanut. Parina viime jouluna olen yrittänyt tsempata, koska haluaisin tuntea joulun ja haluaisin, että kodissani olisi jouluinen tunnelma. Mutta tuntuu, että en osaa. Siivoan, laitan kynttilöitä, vaihdan verhot ja pöytäliinat, yritän laittaa koristeita ja teen jouluruokaa. Joulumusiikkikin soi, mutta olo on haikea. Ahdistuksesta huolimatta ostan joululahjoja ja paketoidessa mietin mitä järkeä tässä on. Minulla jopa oli joulukalenteri (tuli postissa lehden välissä). Kalenteri päätyi kuitenkin roskikseen, koska luukut aukesivat itsestään ennen aikojaan. Eihän siinä ole enään sitten mitään järkeä. Tänäkin jouluna olen töissä eikä se haittaa ollenkaan, päinvastoin.

Missä on se niin puhuttu joulurauha? Ei minulla ainakaan ole rauhaisa mieli. Mistä ihmiset repii sen hyvänmielen? Mikä tuo joulun ja miltä se tuntuu?