Kalsaripäivä ja lehtikauppiaat.

En jaksa tarkemmin selittää, mutta takana on todella rankka viikko ja univelkaa on kertynyt. Eilen illalla pitkän työpäivän jälkeen raahattuani itseni suihkuun ja sieltä pois sammuin saman tien hiukset märkänä sänkyyn. Nukuin sikeästi kellon ympäri (tätä tapahtuu todella harvoin) ja heräsin puolenpäivän aikoihin yhä väsyneenä.

Siinä vielä silmät kiinni maatessani puhelin soi ja enkä tunnistanut soittajan numeroa. Vastaessani siihen en ensin ymmärtänyt alkuunkaan, mistä oli kyse. Soittaja oli nopeasti ja kiihkeästi puhuva nainen, joka kertoi minun olevan onnekas, sillä olin kuulemaan osallistunut johonkin arvontaan. No tietenkin oletin voittavani jotain. Mutta ei, en voittanut. Koska olin osallistunut arvontaan, minut oli valittu saamaan ”erittäin loistava tarjous, josta olisi hullua kieltäytyä”. Edelleen hieman unisena kuuntelin tuota loistavaa tarjousta lehdestä, jota olen lukenut vain kerran ehkä vuosi sitten. Käheällä äänellä kerroin myyjälle, että en ole kiinnostunut lehdestä, vaikka tarjous olisi kuinka hyvä. Myyjä pyysi minua kuitenkin kokeilemaan lehteä viisi kuukautta. Sanoin uudelleen, että en ole kiinnostunut. Kiivaasti puhuva nainen hiljeni ja aidosti surullisen kuuloisena voivotteli, että ei voi sitten mitään, ”anteeksi ja hyvää viikonloppua.” Anteeksi? Jaa, enpä ole ennen kuullut puhelinmyyjältä tuota.

puhelinmyynti.jpgPäätin viettää päiväni vain itseni kanssa. Hemmottelen itseäni tänään viettämällä kalsaripäivää meikittömänä ja tukka pörröisenä. Kävin koirani kanssa pikkuisella lenkillä ja kesken matkan puhelin soi ja näytössä näkyi minulle outo numero. Tällä kertaa soittaja oli nopeasti puhuva mies, joka kysyi onko minulla hetki aikaa. Sanoin, ettei ole, mutta mies sanoi ”noh, jokatapauksessa minulla on juuri sinulle loistavia tarjouksia….” ja alkoi ripeästi selittämään lehtitarjouksista. Keskeytin hänet sanoakseni, etten aijo ostaa yhtään lehteä. ”Valitse vaan nyt joku näistä, ei se niin vaikeeta oo” vastasi tympääntynyt mies. Vastasin takaisin, etten halua mitään lehteä. ”Tää on tosi halpa, ei voi olla rahasta kiinni”, mies jatkoi hermostuneena. Tässä vaiheessa löin luurin kiinni. Ymmärän, että puhelinmyyjät tekevät vain työtään, mutta ei ostajaa voi pakottaa ja epäkohtelias käytös karkottaa varmasti ostajat.

Lenkiltä kotiin palattuani tein itselleni rommitotin ja loikoilin sohvalla. Taas puhelimeni näyttö näytti, että joku soittaa oudosta numerosta. Ajattelin, että en enää vastaa outoihin numeroihin, mutta vastasin kuitenkin, sillä kolmas kerta toden sanoo. EI VOI OLLA TOTTA. Melkein vetäisin rommitotin henkeen. Minun piti pyhittää päivä vain itselleni, mutta taas yksi lehtikauppias häiriköi. Puhelimissa oli mies, joka kertoi hänellä olevan tarjottavana sisustuslehdestä tarjous puoleksi vuodeksi. Tämä mies onneksi uskoi jo ensimmäisestä kerrasta, kun ilmoitin, että en aijo ottaa lehteä, vaikka se olisi ilmainen.

Miksi lehtikauppiaat vainoavat tänään minua? Suljen nyt puhelimen, avaan viinipullon ja aloitan Sinkkuelämää-maratonin. En suo enää yhtään hetkeä yhdellekkään puhelinmyyjälle, koska loppu illan omistan itselleni, Carrielle, Mirandalla, Samanthalle ja Charlotelle.

sinkkuelamaa_kansikuva.jpg

 

 Kuvat: www.villikortti.fi ja www.MTV3.fi

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Loppuunkäsitelty

Olen lukenut Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty niin monta kertaa, että en pysy enään laskuissa mukana. Syy siihen on se, että kirja on minulle ikään kuin terapiaa.

Loppuunkäsitelty kertoo Härkösen omasta elämästä hänen siskonsa Killin itsemurhan jälkeen. Se on ihanan rosoinen, sponttaani ja rehellinen. Siinä kerrotaan epätoivosta, masennuksesta, suruvuodesta ja se riisuu harhaluuloja traummaattisen tapahtuman jälkeisestä tilanteesta.

Uutinen pikkusiskon kuolemasta on tietenkin shokki, vaikkei se ehkä tullutkaan täytenä yllätyksenä. Se lamauttaa ja syylistää. Väistämättä ajatuksiin tulee kysymyksiä: Olisiko pitänyt aavistaa? Mitä olisi pitänyt tehdä? Miksi en huomannut ja auttanut ajoissa? Kuitenkin täytyy pysyä järjissään ja suostua siihen, että kaikkea ei ehkä koskaan tule ymmärtämään.

Killin päiväkirjoista selvisi, että hän oli kärsinyt sisäisestä helvetistä jo pitkään. Hän oli tuntenut itsensä mädäksi ja tarpeettomaksi. ”Minusta ei ole enää mitään iloa” hän oli sanonut. Killi tiesi olevansa sairas ja ilmeisesti oli epäillyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja siihen depression diagnoosi oli väärä ja lääkkeet eivät auttaneet.

Kirja on myös kannanotto Suomen mielenterveyshuollosta. Härkönen saa kuulla siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemmin, jonka jälkeen hän oli yrittänyt päästä hoitoon. Killi oli kuitenkin saanut tylyn vastaanoton, häntä ei otettu sisään, koska hän tuli sinne omin jaloin, hän oli liian terve sinne. ”Mutta eikö sekin ole ihmisoikeusloukkaus, jos ihminen ei saa hoitoa, vaikka sitä itse pyytää? Hylkääminen on rikos. Pilleripurkki kouraan ja kotiin. Hulluista ja hankalista pääsee eroon niin, että lähetetään ne matkoihinsa niin, että ne voivat rauhassa hyppiä alas parvekkeilta.” Härkönen kuvaa kirjassaan. Hän sanoo, että Suomi ei ole ollut enään vuosiin hyvinvointiyhteiskunta. Hän kuvaa sairaanhoitojen lyhentämistä typeräksi, kalliiksi ja lyhytnäiköiseksi, se ei auta ollenkaan.

Kirjassa kyseenalaistetaan myös kuvitelma siitä, että suru yhdistäisi ihmisiä tai ettei arjen pienet hankaluudet enää haittaisi ollenkaan. ”Ja tämä sama harha: että muka pikkuasiat  eivät enään ota päähän, kun on tullut tarpeeksi kova isku. Sittenhän ne vasta ottavatkin. Ei kestä enää mitään. Jos sakset katoavat, tekee mieli tappaa kaikki.” Sanoo Härkönen kirjassaan.

Hän puhuu myös siitä, miten läheisen ihmisen menettäneeltä vaaditaan mahdollisimman nopeaa paluuta normaaliin elämään, arkeen. Ei anneta tarpeeksi aikaa surra ja miettiä asioita. Hän toteaa, että surevia ihmisiä pelätään. Jotkut yrittävät olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muut eivät uskalla puhua tapahtuneesta ja vielä vähemmän kuunnella. Härkönen sanoo, että tosiystävyys mitataan silloin, kun toisella menee huonosti. ”On ihmisiä, jotka eivät kestä epäonnistumista, masennusta eivätkä minkaanlaista heikkoutta. He haluavat viettää aikaansa voittajien seurassa. Jos joku tipahtaa kelkasta, vaikka vain hetkeksi, he katsovat parhaaksi paeta paikalta.” hän sanoo. Miksi pitäisi aina olla hauska ja nauravainen? Eikö kelpaa toisenlaisena? Jotkut parhaatkin ystävät katoavat silloin kun itsellä menee huonosti, ja he ovat juuri niitä joiden luulisi pysyvän vierellä.

Härkösen oma kirjoittaminen menee takkuun, keskittymiskyky on poissa ja tuntuu, ettei mikään onnistu, kunnes hän ymmärtää kieltäytyä olemasta suorittaja, viihdyttäjä, reipas ja liian kiltti. Hän päättää antaa armoa itselleen. Härkönen suree sisartaan ja myös hyvää ystävää, jolta jää paljon kokematta. Killi tulee hänen uniin ja hänen näköisiä naisia liikkuu jatkuvasti kadulla. Vähitellen kuitenkin elämänhalu palautuu ja kuolema ei tunnu asiana enää niin kauhealta.

Loppuunkäsitelty on myös rakkauden tunnustus. Anna-Leena kirjoittaa siskolleen. Välillä se tuntuu olevan kuin suoraan päiväkirjasta.

 

Kirja koskettaa minua suuresti ja tartun siihen aina uudelleen vaikeina hetkinä. Ensimmäisen kerran lukiessani sitä itkin vuolaasti. Omat kokemukseni ovat aika lähellä Härkösen kokemuksia, joten kirja on minulle kuin ”vertaistukea”. Haluaisin kiittää Anna-Leena Härköstä näin mahtavasta kirjasta.

9511216163.jpg

Kuva: adlibris.com

Kulttuuri Kirjat