Olen lukenut Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty niin monta kertaa, että en pysy enään laskuissa mukana. Syy siihen on se, että kirja on minulle ikään kuin terapiaa.

Loppuunkäsitelty kertoo Härkösen omasta elämästä hänen siskonsa Killin itsemurhan jälkeen. Se on ihanan rosoinen, sponttaani ja rehellinen. Siinä kerrotaan epätoivosta, masennuksesta, suruvuodesta ja se riisuu harhaluuloja traummaattisen tapahtuman jälkeisestä tilanteesta.

Uutinen pikkusiskon kuolemasta on tietenkin shokki, vaikkei se ehkä tullutkaan täytenä yllätyksenä. Se lamauttaa ja syylistää. Väistämättä ajatuksiin tulee kysymyksiä: Olisiko pitänyt aavistaa? Mitä olisi pitänyt tehdä? Miksi en huomannut ja auttanut ajoissa? Kuitenkin täytyy pysyä järjissään ja suostua siihen, että kaikkea ei ehkä koskaan tule ymmärtämään.

Killin päiväkirjoista selvisi, että hän oli kärsinyt sisäisestä helvetistä jo pitkään. Hän oli tuntenut itsensä mädäksi ja tarpeettomaksi. ”Minusta ei ole enää mitään iloa” hän oli sanonut. Killi tiesi olevansa sairas ja ilmeisesti oli epäillyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja siihen depression diagnoosi oli väärä ja lääkkeet eivät auttaneet.

Kirja on myös kannanotto Suomen mielenterveyshuollosta. Härkönen saa kuulla siskonsa yrittäneen itsemurhaa aikaisemmin, jonka jälkeen hän oli yrittänyt päästä hoitoon. Killi oli kuitenkin saanut tylyn vastaanoton, häntä ei otettu sisään, koska hän tuli sinne omin jaloin, hän oli liian terve sinne. ”Mutta eikö sekin ole ihmisoikeusloukkaus, jos ihminen ei saa hoitoa, vaikka sitä itse pyytää? Hylkääminen on rikos. Pilleripurkki kouraan ja kotiin. Hulluista ja hankalista pääsee eroon niin, että lähetetään ne matkoihinsa niin, että ne voivat rauhassa hyppiä alas parvekkeilta.” Härkönen kuvaa kirjassaan. Hän sanoo, että Suomi ei ole ollut enään vuosiin hyvinvointiyhteiskunta. Hän kuvaa sairaanhoitojen lyhentämistä typeräksi, kalliiksi ja lyhytnäiköiseksi, se ei auta ollenkaan.

Kirjassa kyseenalaistetaan myös kuvitelma siitä, että suru yhdistäisi ihmisiä tai ettei arjen pienet hankaluudet enää haittaisi ollenkaan. ”Ja tämä sama harha: että muka pikkuasiat  eivät enään ota päähän, kun on tullut tarpeeksi kova isku. Sittenhän ne vasta ottavatkin. Ei kestä enää mitään. Jos sakset katoavat, tekee mieli tappaa kaikki.” Sanoo Härkönen kirjassaan.

Hän puhuu myös siitä, miten läheisen ihmisen menettäneeltä vaaditaan mahdollisimman nopeaa paluuta normaaliin elämään, arkeen. Ei anneta tarpeeksi aikaa surra ja miettiä asioita. Hän toteaa, että surevia ihmisiä pelätään. Jotkut yrittävät olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muut eivät uskalla puhua tapahtuneesta ja vielä vähemmän kuunnella. Härkönen sanoo, että tosiystävyys mitataan silloin, kun toisella menee huonosti. ”On ihmisiä, jotka eivät kestä epäonnistumista, masennusta eivätkä minkaanlaista heikkoutta. He haluavat viettää aikaansa voittajien seurassa. Jos joku tipahtaa kelkasta, vaikka vain hetkeksi, he katsovat parhaaksi paeta paikalta.” hän sanoo. Miksi pitäisi aina olla hauska ja nauravainen? Eikö kelpaa toisenlaisena? Jotkut parhaatkin ystävät katoavat silloin kun itsellä menee huonosti, ja he ovat juuri niitä joiden luulisi pysyvän vierellä.

Härkösen oma kirjoittaminen menee takkuun, keskittymiskyky on poissa ja tuntuu, ettei mikään onnistu, kunnes hän ymmärtää kieltäytyä olemasta suorittaja, viihdyttäjä, reipas ja liian kiltti. Hän päättää antaa armoa itselleen. Härkönen suree sisartaan ja myös hyvää ystävää, jolta jää paljon kokematta. Killi tulee hänen uniin ja hänen näköisiä naisia liikkuu jatkuvasti kadulla. Vähitellen kuitenkin elämänhalu palautuu ja kuolema ei tunnu asiana enää niin kauhealta.

Loppuunkäsitelty on myös rakkauden tunnustus. Anna-Leena kirjoittaa siskolleen. Välillä se tuntuu olevan kuin suoraan päiväkirjasta.

Kirja koskettaa minua suuresti ja tartun siihen aina uudelleen vaikeina hetkinä. Ensimmäisen kerran lukiessani sitä itkin vuolaasti. Omat kokemukseni ovat aika lähellä Härkösen kokemuksia, joten kirja on minulle kuin ”vertaistukea”. Haluaisin kiittää Anna-Leena Härköstä näin mahtavasta kirjasta.

Kuva: adlibris.com