Exät eivät mahdu samaan seurakuntaan

Viime postauksessa kirjoitin siitä, mitkä tekijät hankaloittavat deittailua seurakunnissa. Tässä postauksessa jatkan samalla hilpeällä linjalla, eli kuvaan sitä, mitä sitten (pahimmillaan) tapahtuu, jos suhde tai tapailu kariutuu.

Ennen en oikein ymmärtänyt, jos joku tuttavani sanoi lopettaneensa jossain seurakunnassa käymisen, koska ”hänen exänsä käy siellä”. Ajattelin, että mitä humpuukia tuo nyt on! Ei seurakunnassa käymistä lopeteta jonkun ihmisen takia, varsinkaan miehen!

Kunnes itselläni kariutui yksi lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi suhde hyvin katastrofaalisesti ja ikävästi, enkä halunnut enää nähdä kyseistä miekkosta silmissäni.

Seurakunta on paikka, jonne menen lataamaan akkuja ja kuulemaa hyvää raamattuopetusta. Näenpä siellä ystäviäkin, sekin on mukavaa. Kun johonkin seurakuntaan on juurtunut eli siellä on todella löytänyt paikkansa, tutustunut ihmisiin ja ehkä löytänyt sopivan palvelutehtävänkin, sitä yhteyttä haluaa vaalia. On myös vähän raskasta surffailla eri seurakuntien välillä, koska silloin kaikki on aina uutta ja vähän levällään. Juurtuminen on siis hyvä asia.

Aikaisemmassa postauksessani mainitsin, että seurakunta on tavallaan paras paikka tavata uskovia miehiä. Samalla se on kuitenkin myös pahin mahdollinen paikka. Mitä sitten tapahtuu, kun suhde kariutuu ja käytte samassa seurakunnassa? Yleensä tähän on kaksi vaihtoehtoa:

1) Toinen osapuoli lähtee.
2) Sinä lähdet.

Kumpikaan vaihtoehto ei ole kiva eikä reilu. Vaikka juttu olisi päättynyt kuinka ikävästi ja olisit salaa vähän kostonhimoinen, et kuitenkaan halua olla se syy, joka savustaa toisen seurakunnasta. Samalla et kuitenkaan kestä nähdä tätä ihmistä, koska se ei auta yli pääsemisessä ollenkaan.

Tästä päästään taas treffeihin. Koska uskovaiset usein menevät romanttisissa kuvioissa asioiden edelle, sitä tulee samalla ajatelleeksi, että mitä jos alan tapailemaan tuota tyyppiä ja juttu kariutuu? Ensinnäkin, seurakunnassa ja uskovaisten yhteisössä muutenkin on pienet piirit, ja pahimmillaan juorut kulkevat todella nopeasti. Tiedän tapauksia, joissa pariskunnat ovat halunneet salata tapailunsa viimeiseen asti eli siihen, kunnes suhde on virallinen tai edes joten kuten vakaa. Silloin voi jo näyttäytyä yhdessä rauhallisin mielin. On nimittäin helpompaa, että orastava suhde loppuu kaikessa hiljaisuudessa, kun kukaan ei tiedä siitä. Jos taas pari on seurustellut ns. julkisesti ja suhde kaatuu, on myös ero tavallaan julkinen. Silloin voi olla luvassa melkoinen jälkipyykki.

Yhteenvetona tämä kaikki tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät pyydä toisiaan ollenkaan ulos. On turvallisempaa olla pyytämättä, koska sitten saa ainakin pitää seurakuntansa, kaverinsa ja mielenrauhansa.

Edellä maalaamieni kauhukuvien lisäksi on pakko lopuksi sanoa, että tiedän ja tunnen myös monia pariskuntia, jotka ovat tavanneet toisensa samassa seurakunnassa, ja menneet myöhemmin onnellisesti naimisiin. Tiedän myös ainakin yhden tapauksen, joissa pariskunta on eronnut, mutta siihen ei ole liittynyt mitään suurempaa draamaa, vaan molemmat ovat voineet jatkaa samassa seurakunnassa käymistä, kypsästi ja sovussa. Nämä onnelliset tapaukset antavat minulle toivoa: aitoa rakkautta on olemassa, rakastavaiset voivat saada toisensa, eikä kaiken tarvitse aina päättyä katastrofiin. 

Entä miten minulle kävi oman katastrofini jälkeen? Onneksi ihan hyvin. Mies sai rauhassa jäädä siihen seurakuntaan, jossa tapasimme. Minä puolestani aloin käymään eräässä toisessa seurakunnassa, jossa olin jo käynyt jonkin aikaa ja jossa minulla oli jo hyviä ystäviä. Olin jo ennen kyseistä säätöä harkinnut lähtöä ensimmäisestä paikasta, joten tämä ei suoranaisesti haitannut. Eli tavallaan win-win-tilanne, vaikka välillä vieläkin haaveilen siitä, että saisin vetää kyseistä kaveria pataan.