Kun elämä vilisee silmissä

Istuin pubissa obsessoimaani miestä vastapäätä, istuin ja katsoin. Elämä vilisi silmissäni: seurustelu, kihlaus, naimisiinmeno, asunto, vauva, työt, aamupuurot, arki, tiskit, pyykit, sukulaisvierailut. Ja minua huimasi. 

Lähes kymmenen vuotta suoritin elämää juosten kelloa ja kalenteria vastaan. Tein samoja asioita kuin muutkin, koska niin kuului tehdä, luulin. Olin saanut päähäni, että aamuyöllä saadut huumaavat inspiraationpuuskat kuuluivat nuoruuteen eivätkä aikuisuuteen. Katselin vanhoja kuvia ja mietin, että miten minulla on voinut joskus ollut aikaa valokuvata kukan terälehtiä tai kirjoittaa novelleja. 

Kun se burn out sitten väistämättä tuli ja kun vihdoin selvisin siitä elävien kirjoihin, päätin, että nyt tämä jatkuva kilpajuoksu saa riittää. Haluan aikaa joutilaille hetkille, luovuudelle ja taiteelle. Jos niiden takia joudun tekemään uhrauksia, olkoon niin. Ne eivät kuitenkaan voi olla mitään siihen verrattuna, että kadotin itseni ja elämäniloni moneksi vuodeksi. 

Katsellessani pöydän yli miestä, josta olen jostain syystä muodostanut sangen konservatiivisen kuvan, en voinut olla miettimättä, miten hän suhtautuisi boheemiin elämäntyyliini, epäsäännölliseen uni-, siivous- ja ruokailurytmiini ja pelottavan isoihin haaveisiini kirjasarjan kirjoittamisesta. Hyväksyisikö tämä mies minut sellaisena kuin olen? Eikä pelkästään hyväksyisi, vaan juhlisiko tämä mies minua ja haaveitani, olisiko puolestani onnellinen? Vai projisoinko nyt tähän miespoloon piirteitä parin vuoden takaisesta exästäni, joka jätti minut siksi, että olen yksinhuoltajaäidin kasvattama ja että en voinut luvata tälle kahta lasta, tilastollista standardielämää ja oletusasetuksia?