Paineita, paineita: seurakuntien deittailukulttuuri
Nostetaanpa kissa pöydälle ja puhutaanpa hetki seurakuntien deittailukulttuurista.
Määrittelen ensin nopeasti pari asiaa, jotka minusta tulisi tietää. Olen siis sellainen vanha kunnon hihhuli, joka uskoo Jumalaan, Jeesukseen ja Raamattuun. Kuulun siihen kummalliseen ja pöyristyttävään HC-joukkoon, jonka mielestä seksi kuuluu vasta avioliittoon. Tämä luo deittailulle ja seurustelulle aivan omanlaisiaan paineita, joista lisää tässä postauksessa myöhemmin. Käyn siis säännöllisesti ja aktiivisesti seurakunnassa, joka kuuluu vapaisiin suuntiin. En siis juurikaan käy varsinaisessa, luterilaisessa _kirkossa_ a.k.a. kirkkorakennuksessa ja/tai luterilaisissa jumalanpalveluksissa, toisin kuin monet suomalaiset uskovista kuvittelevat. No okei, kauneimpia joululauluja käyn joskus laulamassa. (Joku teologi varmaan kiristelee hampaitaan tälläkin hetkellä, kun erotan kirkon ja seurakunnan tällä tavalla toisistaan. No, voi voi.) Ne seurakunnat, joissa käyn, kokoontuvat ihan muissa tiloissa kuin kirkoissa, ja niissä on aika epämuodollinen meininki sähkökitaroineen kaikkineen.
Koska Jeesus on elämäni tärkein asia ja liikkeellä pitävä voima, olisi toki kaikin puolin suotavaa, että niin olisin tulevan miehenikin kohdalla. Olen yrittänyt aiemmin parikin kertaa seurustella ei-uskovan miehen (tai nuorempana toki pojan) kanssa, mutta ei niistä jutuista ole tullut yhtään mitään. Ja miten voisikaan, kun omat ja toisen arvot eivät kohtaa? Tai vaikka mies olisikin kastettu ja rippikoulun käynyt tapakristitty, eivät maailmamme silti kohtaa, sillä Jeesus on minulle paljon enemmän kuin uskonto, rituaalit ja juhlapäivät. Toki poikkeuksiakin löytyy: on pariskuntia, joissa toinen uskoo ja toinen ei usko, ja toinen osapuoli vaikkapa tulee myöhemmin uskoon, tai pariskunta muuten vain löytää yhteisen sävelen tällä saralla ja elo sujuu auvoisasti. Mutta poikkeukset vahvistavat säännön. Mielestäni on kaikin puolin reilua ja järkeen käypää, että rajaan kohteeni (?!) koskemaan vain uskovia miehiä.
Nyt olen siis rajannut deittailtavan joukon sopivaksi, ja kappas kummaa! Yhtäkkiä deittailtavien miehien lukumäärä pieneni huomattavasti. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä se, että seurakunnissa on yleensä suhteessa enemmän naisia kuin miehiä, saamme seuraavan tuloksen:
1. Vapaita miehiä on vähemmän naisia kohti kuin toisinpäin.
2. Vapailla uskovilla miehillä on kissanpäivät valinnanvaran suhteen.
–> Kilpailu kiristyy, kysyntä ja tarjonta eivät kovin helposti kohtaa.
”Kuulostaapa hankalalta”, saattaa lukija tällä hetkellä ajatella. ”Ei seksiä ennen avioliittoa ja vähemmän potentiaalisia kumppaneita kuin muilla. Höh.” Mutta siihen vastaan TV-shop -äänellä: eikä tässäkään vielä kaikki! Kirjoitan sen caps lockilla ja lihavoituna, koska tässä piilee koko homman ydin:
KOSKA TREFFEILLE MENNÄÄN AVIOLIITTOA SILMÄLLÄ PITÄEN , TULEE DEITTAILULLE AIVAN LIIAN SUURIA PAINEITA.
Miettikääpä itse: koska seksi ennen papin aamenta on nou-nou (asia, joka on mielestäni erittäin kaunis ja järkevä ja säästää monelta harmilta, mutta siitä lisää ehkä myöhemmin), on loogista, että AVIOpuolison löytymiselle kasaantuu enemmän paineita. Niinpä ihmiset eivät vastakkaisen sukupuolen tavatessaan ajattele, että olisipa kiva tutustua tuohon paremmin. Sen sijaan ihmisillä saattaa olla valmiina kilometrin mittainen lista vaatimuksia, joita tulevalla ihannemiehellä tai -naisella tulee olla, ja alkavat skannailemaan listaa mentaalisesti jo suurin piirtein ensimmäisen katsekontaktin jälkeen. Olisiko tuo Se Oikea? Jos jo yhden keskustelun tai kahvikupillisen jälkeen paljastuu, että hitsi, eipä taida täyttää kaikkia pitkän listani vaatimuksia, sanotaan kaverille hei hei.
Tähän väliin pari disclaimeria:
1) kyllä, liioittelin ja kärjistin äsken roimasti saadakseni pointtini selville
2) ei, en missään nimessä nyt ilku yläilmoista käsin, vaan olen syyllistynyt juuri tuohon mentaaliskannaukseen itsekin.
Teen sitä itse asiassa koko ajan vaistomaisesti, ja kaipa se on ihan inhimillistä näissä piireissä. Minun on ollut opeteltava suorastaan puoliväkisin suhtautumaan (vapaisiin) miehiin ensisijaisesti tuttavana tai kaverina eikä potentiaalisena puolisona, ja elämään muutenkin enemmän hetkessä. Joskus tämä onnistuu, joskus ei. Sitä odotellessa jatkan kirjoittamista ja näiden asioiden märehtimistä.