Ei aina käy niin kuin haaveillaan
Viime viikolla tapahtui kummia.
Sunnuntaina seurakunnan jälkeen törmäsimme Hyvän Miehen kanssa eteisessä. ”Ajattelin, että voitaisiin pitää jatkot mun luona. Tuutko säkin?” No tottahan toki. Ajattelin samalla kuitenkin mielessäni, että Hyvän Miehen toiminta alkaa saada jo gatsbymaisia piirteitä: järjestääkö hän näitä kekkereitä jatkuvasti vain, jotta minä tulisin niihin? Hmm, ehkä tämä on kuitenkin liian egoistinen tulkinta.
Menimme Hyvän Miehen kämpille, teimme kaikki yhdessä nuudeliwokkia ja ajattelin ohimennen haikeana sitä, miten ensi kuussa Hyvä Mies muuttaa neljän miehen kimppakämppään. Siellä hän ei varmaankaan voi järjestää jatkoja, illanistujaisia sun muita juhlia tuosta vain. Ja minä kun aloin jo niin tottua tähän ilakointiin, yhteisöön. Siihen, että kuulun johonkin porukkaan.
Syönnin jälkeen aloimme katsoa elokuvaa, oli videotykit ja valkokankaat ja kaikki. Asetuin mukavasti sohvalle ja elokuva oli pyörinyt jo jonkin aikaa, kunnes huomasin, että kaiutin pauhasi sietämättömästi aivan korvani juuressa pikkupöydällä. Äh, pitää varmaan vaihtaa paikkaa. Loin silmäyksen ympärilleni pimeässä olohuoneessa ja huomasin tilaisuuteni tulleen: Hyvän Miehen vieressä oli vapaa paikka.
Hihkuin sisäisesti. Tietysti! Tässähän minulla olisi oiva tilaisuus tehdä itseäni vähän rohkeammin tykö Hyvälle Miehelle ilman, että kumpikaan nolaa itseään. Kaiuttimesta saisin oivan tekosyyn vaihtaa paikkaa, kukaan ei epäilisi mitään. Kaiken lisäksi sohva, jolla Hyvä Mies istui, oli jonkinlainen omituinen minisohva, johon mahtui juuri ja juuri kaksi ihmistä ja silloinkin näiden pitäisi istua kirjaimellisesti kiinni toisissaan. Ja tämä oli täsmälleen sitä, mitä kaipasinkin. Pimeä huone ja fyysistä läheisyyttä – mitä vain voisi tapahtua.
Kömmin ylös ison sohvan uumenista huoneen toiselle puolelle, supatin kaiuttimen häiritsevän ja rojahdin Hyvän Miehen viereen minisohvalle. Otin hieman karkkia kulhosta ja mukavan asennon. Arvaatteko, mitä sitten tapahtui?
EI MITÄÄN. EI YHTIKÄS MITÄÄN.
Periaatteessa minun ei pitäisi olla pettynyt sen kummemmin kuin yllättynytkään tästä. (Vaikka olen kuitenkin, molempia. Tietenkin olen!) Kyllähän minä tiesin, että Hyvä Mies on vankkumattoman lujamoraalinen ihminen, joka ei varmasti ylitä mitään sopivaisuuden rajoja. Missään, koskaan. Tiedän, että hän ei ikinä painostaisi minua mihinkään, mitä en halua. Tai yrittäisi hivuttautua rajojeni yli.
Mutta. Otaksuin hänen kuitenkin a) pitävän minusta romanttisessa mielessä ja b) tarttuvan tilaisuuteen, jos sellainen hänelle tulisi. Suorastaan hopeatarjottimella. No, ilmeisesti otaksuin väärin. Mieleeni tulvii erilaisia tilanteeseen sopivia mietelauseita: ”expectation is the root of all heartache” (William Shakespeare), ”when you are assuming something, make sure you’re not making an ASS out of U and ME” (Ashton Kutcher). Mitä näitä nyt on.
En ymmärrä enää mitään. Vai pitäisikö minun vain hyväksyä, ettei häntä sittenkään vain kiinnosta tarpeeksi?