En ehkä haluakaan sitä, jonka voisin saada

Tämä on tietysti kohtuullisen normaalia (kai?), mutta kriiseilen silti: nyt kun voisin poimia Hyvän Miehen kuin kypsän hedelmän, en enää haluakaan häntä.

Asiat ovat edenneet siihen pisteeseen, että tiedän hänen pitävän minusta. Olin nimittäin taas Hyvän Miehen bileissä (tällä kertaa tämän itsensä kutsumana!), juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina. Mitään ei varsinaisesti tapahtunut – ei suutelua tai suuria tunnustuksia, hehee – mutta onhan minulla silmät päässäni, hyvänen aika. Tuppaamme nykyään istua Hyvän Miehen kanssa kaikkialla vierekkäin, ja jossain vaiheessa iltaa tortilloja ahmiessani huomasin, että käsivartemme olivat koskettaneet toisiaan jo jonkin aikaa. Se tuntui niin hyvältä ja luonnolliselta, etten aluksi edes huomannut koko asiaa. Kun ennen syöntiä pilkoin vihanneksia pico de galloa varten ja tutkailin reseptiä hämmentyneenä, Hyvä Mies ilmestyi viereeni kurkaten reseptiä olkani yli, asetti kätensä rauhoittavasti selälleni ja sanoi: ”hei, kyl sä osaat.”Niin kuin sitten osasinkin.

Ja nyt päästään asian ytimeen. Joka kerta kun Hyvä Mies koskettaa minua jollain verukkeella, se tuntuu uskomattoman hyvältä ja haluaisin vain vajota hänen syleilyynsä. Minun on itsekin vaikeaa pitää näppini hänestä erossa ja etsin tekosyitä, joiden varjolla koskettaa häntä. Kun olen hänen kanssaan, kaikki on helppoa, yksinkertaista ja mutkatonta, ja tuntuu niin tautisen oikealta.

Samanaikaisesti kuitenkin himmailen ja hannailen, haluaisin peruuttaa kaiken. Tuskailen, että olenko sittenkin rohkaissut Hyvää Miestä liikaa, kun en ole vieläkään varma mistään. Olin juuri päässyt henkisesti siihen pisteeseen, että elämäni tuntui sopivasti täydeltä ja mielekkäältä, onnelliselta. Omalta. Ei minulta mitään puutu. Ja sitten alkoikin tapahtua, puff. En voi olla miettimättä, että mitä varten minä tähän ihmiseen panostan, kun ajatuskin sitoutumisesta, vauvoista ja perhe-elämästä saa vieläkin kauhun partaalle? Ei jotenkin tunnu oikealta lukita vastausta. Haluaisin pitää takaportin auki, vieläkin. ”Tyypillinen Tinder-ajan milleniaali”, joku tähän tuhahtaisi, ja ehkä ihan oikeutetusti. (Kestin tosin Tinderissä vain kaksi viikkoa, lälläslää.)

Mietin jopa sellaista, että olisiko Hyvän Miehen kanssa sittenkin parempi olla vain ystäviä? Olisi varmaan pitänyt ottaa tämä mentaliteetti alusta asti. ÄH. Hemmetti. Onko kahden vuoden vaiheilun ja henkisen satsaamisen jälkeen jo liian myöhäistä muuttaa mieltä? Voinko vielä peruuttaa kaiken? Hah, puhun peruuttamisesta, vaikka mitään ei ole vielä tapahtunut, ei oikeasti.

Tiedän, mitä joku viisas sanoisi minulle neuvoksi kaikkeen tähän: PUHU SILLE. Mutta mitä minä oikein sanoisin? ”Moi, oon ollut kaksi vuotta on-off -ihastunut suhun, mutta en välttämättä halua tehdä asialle mitään. Näkyillään!” Ööh…?! Kuulostaa todella järkevältä ja kaikin puolin kypsältä, kyllä vain.

Puhumisen jälkeen ei myöskään olisi paluuta. Silloin myöntäisin, että minulla on ollut romanttisia tunteita Hyvää Miestä kohtaan, ja yleensä se muuttaa kaiken, vaikka muuta sovittaisiinkin. Tai jos ei kaikkea niin jotain kumminkin. Ja sitä riskiä en ole valmis vielä ottamaan.

suhteet parisuhde ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *