Onko uskisvaimon oltava reipas emäntä?

Kas siinä tuhannen taalan kysymys. Olen jostain saanut päähäni, että uskismiehet haluavat vaimokseen naisen, joka… 

1) haluaa pyöräyttää monta lasta

2) on ihmistyyppinä reipas emäntä, joka rakastaa kaikkea kotiin, sisustukseen ja kokkailuun liittyvää. 

Itsehän en ole kumpaakaan noista. Toki pidän siisteydestä ja siitä, että tavarat ovat paikoillaan. En kuitenkaan näe tarpeelliseksi esim. vaihtaa verhoja sesongin välein ja pyrin ruoanlaitossa aina menemään siitä, missä aita on matalin. Kotitöissä olen laiskuuteen taipuvainen luova taivaanrannan maalari, joka saa kesken kaiken ties mitä kuningasideoita ja ryntää kirjoittamaan niitä ylös. Välillä on myös pakko saada laulaa ja soittaa. Siihen jäävät maitopurkit, avoimet voirasiat ja leipäpussit levälleen, hups. Toisaalta, sitten kun alan siivoamaan yhtä nurkkaa, saan usein inspiraation ja siivoaisin mielellään koko talon lattiasta kattoon, kerralla. (Eipähän tarvitse taas siivota pitkään aikaan! Win!) 

Lapset sitten… No, rakastan lapsia. Lapset ovat mielestäni lähes poikkeuksetta älyttömän söpöjä, ja monesti lasten suusta tulee mielettömiä oivalluksia ja hätkähdyttävän tarkkanäköisiä havaintoja. Tykkään teineistä myös, teinit ovat mahtavan aitoja ja heidän kanssaan voi jo keskustella vaikeistakin asioista. Mutta ajatus siitä, että minulla olisi OMIA, biologisia lapsia, joita ei voi palauttaa takaisin vanhemmilleen, on vielä kolmekymppisenäkin minulle aika utopistinen. Olen saanut sellaisen kuvan, että elämä lasten kanssa on pelkkää raadantaa, eikä se kuulosta kovin houkuttelevalta. Tarvitsen unta ja omaa aikaa kuin happea. Haluan kirjoittaa joskus kirjan. En oikein tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni. Rentoudun Netflixiä katsomalla ja samalla Nutella-leipiä syöden, enkä leipomalla. Miten nämä haaveet ja piirteet sopivat yhteen lasten/lapsen tuoman vastuullisuuden kanssa? MITEN? Voiko luovilla taiteilijatyypeilläkin olla lapsia? Mitä jos tulen katumapäälle? Yksinhuoltajaäidin kanssa kasvaneena minun on myös vaikeaa tajuta, että olisihan minulla mieskin auttamassa. Mutta se se vasta utopialta tuntuukin. 

Suurin kysymys, jota pyörittelen, on kuitenkin tämä: voisiko joku rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen, omana itsenäni, vikoineen päivineen? Kuulostaapa kamalalta nyt kun sen lukee mustaa valkoisella, haha. Voisinko uskoa, että minunlaiselleni sanoja pyörittelevälle naiselle olisi tilaa vaimomarkkinoilla? Jos joku vapaa uskismies (nörtähtävä, hyvä huumorintaju, aito ja luotettava) lukee tätä niin tällaista olisi luvassa, jos ei haittaa niin ota yhteyttä. Peace.